Aina silloin tällöin kuulee tai näkee jonkun paheksuvan sellaisia käsin-sanan käyttötapoja kuin Katselin tapausta sivusta käsin; Työtä johdetaan Helsingistä käsin. Eihän näet muka katsella käsin, vaan silmillä, eikä työtäkään käsin johdeta.

Tämmöiset ajatukset ovat erheellisiä. Näissä yhteyksissä käsin merkitsee suuntaa, eikä sen pitäisi aiheuttaa mitään ajatusliittymiä siihen merkitykseen, joka esiintyy ilmauksissa käsin kosketeltava, käsin maalattu.

Kieli on täynnä käänteitä, joissa jokin sana esiintyy alkuperäisestä etääntyneessä merkityksessä. Ottakaamme esimerkiksi pikkusana päin. Se on pää-sanan muoto, ja alkuperäisessä merkityksessään se vastaa selin-sanan käyttöä: Päin härkä pahaan säähän, selin tuulehen hevonen, sanotaan. Kun härkä kääntyy päin johonkin (eli pää johonkin), sen katselu- ja liikesuunta on sinne: se katselee sinnepäin, kulkee sinnepäin. Tämmöisistä ilmauksista päin on siirtynyt yleensä suuntaa ilmaisemaan, ja nyt sanomme esim., että tuuli tulee etelästä päin, vaikka tuulella ei ole päätä, että kellon ääni kuuluu pappilasta päin, että moottori käy taaksepäin, vaikka äänelläkään ei ole päätä eikä moottorin pää, jos sellaisesta voi puhua, käänny minnekään sen ruvetessa käymään taaksepäin, käyntisuunta vain vaihtuu. Vähän samaan tapaan on kehittynyt käsin-muodon käyttö. Suunnan merkitys on selvästi tuntuvissa, kun sanomme kääntyvämme tienhaarasta oikeaan käteen tai oikealle kädelle. Kahdakäteen merkitsee samaa kuin ’kahteen suuntaan, kahtaalle’. Tämmöisistä yhteyksistä voi hyvin ymmärtää lähteneen sellaisten ilmausten kuin sivulta käsin, joka merkitsee samaa kuin sivultapäin, sivusuunnasta, ja Helsingistä käsin ’Helsingistä päin, Helsingistä lähtien’.

Kuvilla on paljon käytettyinä aina taipumus kalveta. Sanomme, että jokin seutu jää sodan jalkoihin, vaikka sodalla ei ole jalkoja. Kuva on tietysti lähtenyt liikkeelle marssivista armeijoista, jotka todella tallasivat jalkoihinsa viljapeltoja, ja entisistä liikenneonnettomuuksista, joissa jalankulkija jäi hevosen jalkoihin. Ruumiinosia merkitsevät sanat ovat kuvallisessa käytössä muutenkin yleisiä. Puhutaan niemen nenästä, sillan korvasta, tien poskesta, joen suusta ja niskasta, kallion rinnasta, järven selästä. Käsi-sanaankin liittyy paljon tällaista kalvennutta kuvallisuutta. Kun johtajalla on joukkonsa käsissään, ei enää ajatella varsinaista käsillä pitelemistä, ja nykyään saattaa olla käsillä, paitsi jokin työkalu, esimerkiksi elonkorjuun aika. Tämmöistä taustaa vastaan ei ole ollenkaan omituista, saati tuomittavaa, että työtä voidaan johtaa Helsingistä käsin.

Samanlaista alkumerkityksen kalpenemista tavataan varsin usein vahvistussanoissa. Kovin on tietysti kova-sanan muoto ja hyvin hyvä-sanan, mutta ne ovat niin täydellisesti menettäneet yhteytensä sanan alkumerkitykseen, että ketään ei häiritse, jos sanomme jonkin olevan hyvin huonoa tai kovin pehmeää. Samaan tapaan viljellään puhekielessä useita tunnepitoisia vahvistussanoja. Jossakin voi olla kamalan kaunista tai hurjan rauhallista tai mahdottoman mukavaa. Nämä eivät ole normaaleja yleiskielen ilmauksia, mutta se ei johdu sanaparien merkitysristiriidasta, vaan siitä, että nuo vahvistussanat eivät muutenkaan kuulu asiatyyliin: myös kamalan ruma, hurjan villi ja mahdottoman ikävä ovat arkityylisiä ilmauksia, joita ei käytetä normaalikielessä. Asian seuraaminen sivulta käsin on sen sijaan vakiintunutta, normaalia suomea.

(Kolmas kielivartio, SKS 1965)