Kotimaisten kielten keskus on julkaissut verkkosivuillaan ohjeet Suomen yleisimpien ja usein kysymyksiä aiheuttavien etunimien taivutukseen (http://kaino.kotus.fi/etunimientaivutus/(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)). Tässä käydään läpi ne yleisperiaatteet, joiden perusteella verkkoaineisto on luotu. Samalla kerrataan eräitä suomen sanojen taivutukseen ylipäänsä liittyviä asioita; etunimethän taipuvat yleensä samoin kuin äänneasultaan samankaltaiset yleisnimet. Nimi Matti taipuu samalla tavalla kuin sana ratti, Minna samoin kuin linna. Joskus yleisnimi kuitenkin näyttää samanlaiselta kuin etunimi mutta taipuu eri tavalla.
Sanan rakenne ohjaa taivutusta
Seuraavassa esitetään esimerkkien avulla joitakin sanojen ominaisuuksia, jotka vaikuttavat yleisnimien taivutukseen (taivutustyyppiin), ja sovelletaan niitä etunimiin. Esimerkkimuotona käytetään monikon genetiiviä, joka tuo taivutuspäätteiden erot selvästi esiin:
- Sanan loppu, erityisesti sen viimeinen kirjain:
konna : konnien (vrt. nalle : nallejen)
Jonna : Jonnien | Jonne : Jonnejen. - Tavujen määrä:
aari : aarien (vrt. paperi : paperien, papereiden, papereitten)
Mari : Marien | Ilmari : Ilmarien, Ilmareiden tai Ilmareitten. - Toiseksi viimeisen tavun pituus:
lateksi : lateksien (vrt. akseli : akselien, akseleiden tai akseleitten)
Aleksi : Aleksien | Akseli : Akselien, Akseleiden tai Akseleitten. - Vokaalit:
kilta : kiltojen (vrt. kulta : kultien)
Hilda : Hildojen (vrt. Hulda : Huldien).
Sanan ikä vaikuttaa
Yleisnimi kone ja etunimi Jone ovat edellä esitettyjen kriteerien valossa rakenteeltaan täysin samanlaisia. Silti kone taipuu koneiden, Jone taas Jonejen. Miksi näin?
Sana kone, samoin kuin monet muut vanhat e-loppuiset sanat, ovat aiemmin suomen kielen historiassa päättyneet ns. jäännöslopukkeeseen, yleensä kirjaimeen k (konek). Sanan loppu-k on jäänyt käytöstä jo kauan sitten, mutta se vaikuttaa yhä tapaamme ääntää (tervettuloa hernekkeitolle) ja taivuttaa sanoja. Varsin uuteen nimeen Jone kielihistoria ei vaikuta. Niinpä taivutusmalli yleisnimien puolelta on syytä hakea äänteellisesti kauempaa mutta ajallisesti lähempää, esim. penne : pennejen.
Yhdysnimet käyttäytyvät samoin kuin yhdyssanat, eli nimen jälkimmäinen osa määrittää taipumisen. Nimet Veli-Matti ja Juha-Matti taipuvat samoin kuin Matti. Tämän vuoksi Etunimien taivutus -verkkoaineistoon ei ole lisätty yhdysnimiä, vaan Veli-Matit ja Juha-Matit voivat tarkastaa nimensä taivutusmuodot Matti-tietueesta.
Poikkeuksia
Jos etunimiä taivutettaisiin aina samoin kuin vastaavia yleisnimiä, tämän artikkelin kirjoittaminen tuskin olisi ollut tarpeen. Kuten kielissä usein tässäkin tapauksessa sääntöön on poikkeuksensa. Seuraavassa esitellään niistä keskeisimmät:
1) Etunimet, joilla on yleisnimivastine
Kun omakielisiä nimiä alkoi ilmestyä suomalaisten etunimistöön 1800-luvulla, suositettiin niitä taivutettavaksi vastaavien yleisnimien tavoin. Jotkin etunimet taipuvat edelleen näin. Syinä voivat olla nimen mahdollinen kauniiksi koettu merkityssisältö sekä se, että kielitaju ei kaikissa tapauksissa hyväksy suomen kielen yleisten taivutusmallien vastaisia muotoja: Kaste : Kasteen, Säde : Säteen.
1900-luvun aikana useimpia nimiä on kuitenkin alettu taivuttaa yleisnimestä poikkeavalla tavalla. Syitä on monia. Yleisimmät syyt ovat halu erottaa etunimi yleisnimestä (a) tai toisesta taivutukseltaan samankaltaisesta etunimestä (b) sekä sanan yleisnimimerkityksen hämärtyminen (c).
a) Lempi : Lempin. Vrt. lempi : lemmen.
b) Taika : Taikan.
Mikäli nimi taipuisi Taian, saattaisi se äännettäessä sekoittua nimeen Taija : Taijan.
c) Virpi : Virpin. Kalevalassa esiintyvä sana virpi : virven lienee melko vähän tunnettu.
Aina ei voida tai ei ole syytä pitää toista taivutustapaa parempana, vaan molemmat käyvät: Sade : Saden tai Sateen, Sampo : Sammon tai Sampon.
Yleisnimen sisältävien etunimien taivutukseen vaikuttaa moni seikka. Toisissa yleisnimen sisältävissä etunimissä yleisnimen kauniina pidetty merkitys halutaan säilyttää käyttämällä samanlaista taivutusta, toisissa merkitykseen taas halutaan tehdä eroa eriävällä taivutuksella. Aina merkitys ei ole edes selvillä. Lisäksi taivutusmuodot saattavat sekoittua sukunimien tai muiden etunimien vastaaviin muotoihin.
Monen tekijän summana taivutuskäytännöt muotoutuvat tapauskohtaisesti. Yhtä yksinkertaista ohjetta ei voi antaa. Äidinkieliselle puhujalle tämä ei välttämättä tuota ongelmaa, sillä hän on usein omaksunut kunkin nimen taivutustavan käytännön elämässä. Suomea vasta myöhemmällä iällä oppineelle epäloogisilta näyttävät taivutuskäytännöt sen sijaan voivat olla vaikeita omaksuttaviksi.
2) Astevaihtelu
Jos yleisnimen perusmuodossa on kaksoiskonsonantti kk, pp tai tt, se vaihtuu eräissä taivutusmuodoissa, esimerkiksi monikon nominatiivissa tai yksikön genetiivissä yhdeksi k-, p- tai t-kirjaimeksi. Sama voi tapahtua myös toisin päin. Ilmiötä kutsutaan astevaihteluksi: sukka : sukat, reppu : repun, kate : katteet.
Suomen kieleen vakiintuneet etunimet, joissa on kk, pp tai tt, osallistuvat astevaihteluun yleisnimien tavoin: Jukka : Jukan (vrt. kukka : kukan), Peppi : Pepin (vrt. keppi : kepin), Antti : Antin (vrt. lantti : lantin).
Yleisnimissä myös yksinäiset k-, p- tai t-konsonantit osallistuvat astevaihteluun. Perusmuodon konsonantti korvautuu toisella konsonantilla tai katoaa kokonaan. Myös tämä voi tapahtua päinvastaiseen suuntaan: haka : haan, tapa : tavan, made : mateen.
Sen sijaan etunimet, joissa on vain yksi k, p ja t, eivät osallistu astevaihteluun: Mika : Mikan (vrt. sika : sian),| Sirpa : Sirpan (vrt. haapa : haavan), Outi : Outin (vrt. vouti : voudin).
Eräissä suomen murteissa esiintyy myös edellä mainituista normeista poikkeavaa taivutusta, joka ei kuulu yleiskieleen: pappa : pappan, Riitta : Riittan.
3) Äänneasultaan suomen kielelle vieraat nimet
Suomenkielisissä teksteissä esiintyy myös nimiä, jotka ovat äänneasultaan suomen kielelle vieraita. Yleisnimistä ei ole mahdollista löytää malleja tällaisten nimien taivuttamiseen, joten tapaukset on käsiteltävä yleiseen kielitajuun nojaten yksi kerrallaan. Seuraavassa käydään läpi ongelmallisimmat ryhmät:
a) Ranskalaista perua olevat tte-loppuiset nimet osallistuvat astevaihteluun epäsäännöllisesti. Taivutukseen vaikuttaa se, kuinka tuttu nimi on suomen kielessä. Monissa tapauksissa molemmat vaihtoehdot ovat mahdollisia.
Charlotte : Charloten tai Charlotten
Janette : Janeten tai Janetten
Mette : Meten tai Metten (vrt. ringette : ringeten tai ringetten, toisaalta raclette : racletten)
b) Vieraat konsonantit b ja g eivät osallistu astevaihteluun, vaikka niiden soinnittomat vastineet k ja p tekevät niin.
Ebba : Ebban (vrt. heppa : hepan)
Viggo : Viggon (vrt. Mikko : Mikon)
c) Vanhoissa suomenkielisissä sanoissa vokaalit y, ä ja ö eivät esiinny samassa sanassa vokaalien a, o ja u kanssa. Yleisnimissä tästä vokaalisoinnuksi kutsutusta ilmiöstä poikkeavat vain yhdys-, laina- ja slangisanat (yläaste, lyyra, ööga). Vokaalisoinnun vastaisissa etunimissä erityisesti monikkomuodot saattavat näyttää kummallisilta.
Märta : Märtojen : Märtoille (ei Märtien : Märtille)
Tyra : Tyrien tai Tyrojen : Tyrille tai Tyroille
Selvyyden vuoksi tällaiset muodot voi olla tarpeen kiertää esimerkiksi ilmauksilla Tyra-nimisten, Tyra-nimisille jne.
4) Vierasperäiset nimet, jotka äännetään eri tavalla kuin kirjoitetaan
Mikä on yksikön partitiivi nimestä Heinrich? Heinrichia vai Heinrichiä? Saksalainen ääntämys [hainrih] edellyttää päätevokaaliksi a:ta, kirjoitusasu Heinrich taas ä:tä. Näissä tapauksissa on päädytty hyväksymään molemmat vaihtoehdot.
Jack : Jackia tai Jackiä (vrt. crack : crackia tai crackiä)
Useimpien etunimien taivutusongelmat liittyvät monikkomuotoihin, erityisesti monikon genetiiviin ja partitiiviin. Käytännössä tilanteet, joissa etunimiä on tarpeen taivuttaa monikossa, ovat kuitenkin harvinaisia. Ongelmakohdat on mahdollista kiertää vaihtoehtoisilla ilmaisukeinoilla.
Taivuttaminen on kätevä tapa pakata informaatiota sanoihin. Toivottavasti Kotimaisten kielten keskuksen uusi verkkoaineisto auttaa kirjoittajia niin, ettei etunimien taivuttamista tarvitse välttää sen vaikeuden vuoksi.
Kirjallisuutta
Hurtta, Heikki 2012: Mentiin lauttalla Riittan kanssa. – Kielikello 4/2012 s. 40.
Iso suomen kielioppi: § 15–17, 98, 209. www.scripta.kotus.fi/visk(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)
Karlsson, Fred 1982: Suomen kielen äänne- ja muotorakenne. WSOY.
Mikkonen, Pirjo 2002: Pilvin vai Pilven – etunimien ja appellatiivien ristivetoa. – Kielikello 3/2002 s. 9–12.
Närhi, Eeva Maria 1976: Suku- ja etunimien taivutus ja oikeinkirjoitus. – Kielikello 8 s. 21–23.
Paikkala, Sirkka 2006: Aamu Rusko ja Pylwäs Wankka: etunimikeskustelua 1800-luvun jälkipuoliskolta. – Nordlund, Taru – Onikki-Rantajääskö, Tiina – Suutari, Toni (toim.), Kohtauspaikkana kieli. Näkökulmia persoonaan, muutokseen ja valintoihin. SKST 1078. Helsinki, SKS. S. 314–339.
Pyhälahti, Minna 2013: Kaikki nimet taipuvat. – Kielikello 3/2013 s. 17.
Uusitalo, Helinä 2013: Miten taipuvat Sade, Rae ja Dennis? – Kielikello 3/2013 s. 14–16.