Etunimet Suomen nimikäytännössä ja lain kourissa

Viime marraskuun alussa tuli voimaan nimilaki, joka koskee sekä etu- että sukunimiä. Sukunimilaki oli uudistettu perusteellisesti vuonna 1985, mutta heti sen voimaan tultua (1.1.1986) huomattiin joidenkin kohtien vaativan vielä tarkistuksia. Ne tehtiin, ja samalla ajantasaistettiin etunimeä koskevat 1.1.1946 voimaan tulleet säädökset, niin että sekä suku- että etunimeä koskevat säädökset olisivat ajanmukaiset ja vastaisivat toisiaan. Henkilönnimiä koskevat lait koottiin tarkistettuina yhdeksi nimilaiksi.

Etunimilain muutokset eivät juuri muuttaneet itse nimeä koskevia lainkohtia, vaan täsmensivät niitä. Nimenmuutosmenettelyyn uusi nimilaki toi sen sijaan uutta. Lainuudistajat pyrkivät yhdenmukaistamaan etunimenmuutosten käsittelyn koko maassa. Vanha etunimilaki ei ohjannut siinä kohdin selvästi samanlaiseen menettelyyn: jotkin lääninhallitukset pyysivät etunimenmuutosasioissa asiantuntijalausuntoja säännöllisesti, jotkin joskus, jotkin eivät koskaan. Olennaista parannusta muutosasioihin haluttiin myös sillä, että niin sanotuista itsestään selvistä etunimen muutoksista ei tarvitse tehdä muutoshakemusta lainkaan lääninhallitukselle, vaan sellaiset voidaan hoitaa ilmoitusmenettelyllä väestörekisterinpitäjän tehtävänä.

Ilmoitusmenettely on mahdollinen lain mukaan (§ 32c) seuraavissa tapauksissa:

1) jos henkilöllä on vähemmän kuin kolme etunimeä, hän voi ottaa lisäksi niin monta etunimeä, että niitä on enintään kolme; esimerkiksi Arvi > Arvi Timo tai Arvi Timo Johannes;

2) jos henkilöllä on useampi kuin yksi etunimi, hän voi luopua etunimistään siten, että hänelle jää vähintään yksi etunimi; esimerkiksi Arvi Timo Johannes > Arvi Timo tai Timo Johannes tai Arvi Johannes tai Arvi tai Timo tai Johannes;

3) jos henkilöllä on useampi kuin yksi etunimi, hän voi muuttaa niiden keskinäistä järjestystä; esimerkiksi Arvi Timo Johannes > Timo Arvi Johannes tai jokin muu järjestys;

4) yhdysmerkki voidaan lisätä kahden etunimen väliin tai se voidaan poistaa kahden etunimen välistä; esimerkiksi Arvi Timo Johannes > Arvi-Timo Johannes; Arvi-Timo Johannes > Arvi Timo Johannes.

Tarvetta tämänlaisiin nimenmuutoksiin oli ilmeisesti kertynyt: viime vuoden kahtena viime kuukautena kirjattiin Väestörekisterikeskuksesta saamani tiedon mukaan ilmoitusmenettelyllä tehtyjä nimenmuutoksia yhteensä 2 238 eli runsaat kolme kertaa enemmän kuin lääninhallitusten päätöksellä tehtyjä etunimenmuutoksia oli koko vuonna. Ilmoitusmenettelyllä tehdyistä muutoksista 854 koski nimen lisäystä, 624 poistamista, 286 nimien järjestyksen muuttamista ja 474 yhdysmerkin käyttöön ottamista tai sen poistamista. Jonkinlaisena vertailukohtana mainittakoon, että etunimen muutoksia oli 1986—90 vuosittain keskimäärin 615. Voi vain toivoa, että nimen muuttamispaine on nyt nopeasti purkautunut.

Henkilönnimen päätehtävä ja nimen ”omistaminen”

Seitsemänkymmentä- ja kahdeksankymmentäluvulla sukunimilain uudistamisesta keskusteltaessa korostettiin korostamasta päästyä nimen merkitystä ihmisen identiteetin kantajana, ilmentäjänä, vahvistajana, mitä sanoja siinä nyt käytettiinkin. Totta on, että erisnimen perustehtävä on identifioiminen, tietyn ihmisen, maastokohteen, taideteoksen tms. yksilöiminen, esiin kohottaminen. Mutta mitä varten nimi yksilöi jonkun henkilön, se jäi tuolloisissa keskusteluissa tähdentämättä. Ehkä se on itsestäänselvyys, jollaiset muutoinkin jäävät usein tiedostamatta. Yksilöiminen on tarpeen yhteisön tähden. Täydellisesti erakkona elävän ei ole tarpeen yksilöityä itselleen eikä muille. Yhteisö, se yhteiskunta, jossa yksilöt elävät ja toimivat, tarvitsee erisnimet kieleensä, muutoin se ei tule toimeen. ”Se mies, joka istui juhlasalissa takarivissä keskimmäisenä” yksilöi kyllä tietyssä tilanteessa, mutta ei sillä keinoin voida lähettää postia tai valita eduskuntaan. Henkilönnimet ovat vain osittain henkilöiden ”omia” nimiä, vaikka puhutaan nimen haltijasta ja,vaikka nimi on annettu tai otettu tiettyä yksilöä tarkoittamaan.

Etunimet ja sukunimet ovat ennen muuta kyseisen yhteisön kielipääömaan kuuluvia varoja, yhteisön omia. Yhteisölle on aikojen kuluessa kehittynyt nimikäytäntö. Yhteisö on meillä ja monessa muussa maassa katsonut tarpeelliseksi kirjata joitakin normeja nimilaiksi nimikäytännön pitämiseksi selkeänä ja sen kehittämiseksi. Varmaan pitäisi paremmin ymmärtää, että nimillä on jokapäiväisessä elämässä ennen muuta käytännöllinen tehtävä. Etunimeä koskevat pykälät tähtäävätkin siihen, että nimet tekisivät käytännön työnsä hyvin. Ihmisten yksilöiminen yhteisön kannalta käy nykyisin viranomaisissa paljolti henkilötunnuksen avulla, ei siinä nimiä tarvita välttämättä ollenkaan. Mutta jokapäiväisessä elämässä henkilötunnukset eivät kilpaile henkilönnimien kanssa.

Nimen perusominaisuus on pysyvyys. Nimi ei selviä käytännön tehtävästään, jos sillä ei ole pysyvyyden, absoluuttisen tai suhteellisen pysyvyyden tukea. Nimi pitäisi antaa niin harkitusti, ettei olisi syytä muuttaa sitä, ja sitä pitäisi käyttää, niin että se saisi yksilöimisroolinsa. Jos nimi täytyy jostain syystä muuttaa, muutoksen pitäisi johtaa aiempaa pysyvämpään nimeen, vakiintuneeseen käyttöön. Kyseessä ei saisi olla nimen muuttelu, vaan muutos.

Nimilaki (§ 32d) pitää etunimen muutosta hyväksyttävänä, jos nimi ei vastaa laissa etunimen hyväksyttävyydelle asetettuja vaatimuksia tai jos hakija esittää muun pätevän syyn nimen muuttamiseen eikä hakijan esittämän uuden nimen hyväksymiselle ole estettä. Harkintaan nimen antamisessa ja muuttamisessa tähtää myös se lakiin sisältyvä rajoitus, että ilmoitusmenettelyllä saa etunimen muuttaa vain, jos sitä ei ole aiemmin muutettu, ja vain yhden kerran. Toinen muutos on tehtävä lääninhallitukselle jätettävällä anomuksella, niin kuin aiemminkin ja niin kuin muutkin muutokset edellä lueteltuja yksinkertaisia tapauksia lukuun ottamatta on tehtävä.

Nimilaki, niin kuin kai lait yleensä, on laadittu yhteisön tarpeita ja etuja silmällä pitäen. Jos etunimiä koskevat säädökset valvovat jonkun yksilön etua, niin se yksilö on lapsi. Lapsella on oikeus kunnon nimeen. Vanhemmalla on velvollisuus huolehtia siitä, että lapsi saa rekisteröitäessä nimen. Mutta vanhemmilla ei ole oikeutta antaa lapselle nimeksi mitä tahansa, ei esimerkiksi oman huumorintajunsa todisteeksi nimeä, joka voi olla lapselle haitaksi. Lapsen parasta pitää nimiviranomaisenkin valvoa.

Sopimaton tai haittaa tuottava nimi?

Sekä entinen että nykyinen laki kieltää ehdoitta hyväksymästä ”nimeä, joka on sopimaton tai jonka käyttö muutoin voi aiheuttaa ilmeistä haittaa”. Mitä sellaiset tapaukset voisivat olla? Ensimmäiseksi tietysti tulevat mieleen nimiksi sopimattomina ns. rumat sanat, vaikkapa Peijooni. Nimilain perusteluissa vuonna 1945 oli esimerkkinä vielä väkevämpi nimi Belsebub. Etunimeksi ei Suomessa pidetä sopivina liioin sellaisia nimiä, jotka ovat liian pyhiä kuten Jeesus tai Kristus. Mainitussa etunimilain perustelussa sopimatonta nimeä luonnehdittiin sellaiseksi, joka ”on omiansa tulemaan nimen saajalle kiusalliseksi ja vaivaksi taikka jos se uskonnollisen tunteen, yleisen järjestyksen, hyvän tavan tai säädyllisyyden vastaisena voi herättää pahennusta”.

Eivät kaikki muutkaan kielen sanat kelpaa etunimeksi, vaikka niihin ei liity pyhyyden tai rumuuden mielteitä tai ”säädyllisyyden vastaisuutta”. Esimerkiksi sanaa sokeripala tai halko, jotka ovat hyviä suomen kielen sanoja, ei kelpuuteta etunimeksi. Sopimattomana on pidetty myös Heppua, jonka esiintyminen TV:n sarjaohjelmassa ilmeisesti synnytti muka keksijän ilon vauvan nimeä pohtiville vanhemmille. Heppua perusteltiin sillä, että Mimmi hyväksytään viralliseksi nimeksi. Rinnastus kuitenkin ontuu pahasti, sillä se perustuu puutteelliseen käsitykseen Mimmistä ja mimmistä, Hepusta ja hepusta. Mimmi on almanakkaan kuuluva Vilhelmiina-nimen muunnos, joka on ollut virallisesti käytetty etunimi jo niin kauan, että sitä on pidetty vanhahtavana. Jos Mimmistä on viime vuosikymmeninä kehittynyt arkityylinen yleisnimi merkityksenään ’nainen’, ei se mitätöi nimen virallista asemaa. Eiväthän esimerkiksi Yrjö, Vihtori ja Uuno ole joutuneet pois viralta etuniminä, vaikka niitä nykyisin käytetään appellatiiveina pejoratiivisessa merkityksessä. Heppu ei ole ollut virallinen etunimi ennen eikä ole nykyisin, mutta yleisnimeksi se on joutunut. Sitä käytetään selvästi arkityylin ilmauksena kuten vastaavia synonyymejä heppuli, kundi ja jätkä. Nimilain mukaan sellaista nimeä ei voida hyväksyä, joka saattaa tuottaa kantajalleen haittaa.

Kielto sopimattoman tai haittaa tuottavan nimen antamisesta ulottuu koko nimiyhdistelmään. Vaikka jokainen nimistä Naima, Muisto, Matilta on käytössä oleva hyvä nimi, ei niiden yhdistelmä ole nykyisen lain mukaan hyväksyttävissä, sen paremmin kuin Varma Kosti tai Ensi Lempi. Sopimattomia nimiyhdistelmiä ehdotetaan ani harvoin, mutta niin hämmästyttävältä kuin saattaa tuntuakin, niitäkin tarjotaan. Lain kohtaa ei näy pidetyn turhana 1990-luvullakaan.

Kotimainen nimikäytäntö

Aiempi etunimilaki kielsi hyväksymästä ”kielenvastaista” etunimeä, uusi nimilaki ”nimeä, joka on muodoltaan tai kirjoitustavaltaan kotimaisen nimikäytännön vastainen”. Kieli on tunnetusti systeemi, jokainen kieli omanlaisensa. Kielen järjestelmässä puolestaan erisnimillä on omat systeeminsä. Eri kielten erisnimijärjestelmät osin muistuttavat toisiaan, osin eroavat toisistaan. Suomen nimikäytäntöä voi hahmotella lähes tuhannen vuoden ajalta. Kun uusi nimilaki puhuu kotimaisesta nimikäytännöstä, niin sillä tosiaan on katetta. Se tarkoittaa meidän kieleemme kehittynyttä nimijärjestelmää. Terminä se on täsmällisempi kuin varhemmin käytetty ”kielenvastainen”.

Suomen kotimaiseen nimikäytäntöön kuuluu tietenkin suomenkielisen järjestelmän rinnalla ruotsin kielelle ominainen nimisysteemi. Mahdollisesti rupeamme ennen pitkää havaitsemaan, että meillä on vielä kolmaskin etunimijärjestelmä, saamen kielen oma. Nykyään se on vielä melkein kokonaan piilossa. Saamelaisten nimet kuuluvat yhteen suomalaisen järjestelmän kanssa, joka puolestaan ei nykyisellään edusta rakenteeltaan mitään omaperäistä suomalais-ugrilaista nimijärjestelmää, vaan samaa pohjoismaista nimikäytäntöä kuin suomenruotsin järjestelmä.

Oikeinkirjoitukseltaan ja nimimuodoiltaan suomalainen järjestelmä vapautui ruotsin käytäntöön mukauttamisesta etunimien kannalta laajemmin vasta tällä vuosisadalla. Jussit, Hannut, Pekat, Pietarit olivat käytössä jo 1500-luvulla, kuten asiakirjoista ja paikannimistä nähdään, mutta vielä tämän vuosisadan vaihteessa viralliseksi nimeksi kirjattiin usein ruotsin Johan, Hans, Pehr tai Peter. Jossain määrin suomenkielisiä etunimiä toki tuli viralliseen käyttöön jo viime vuosisadalla. Saamelaisten nimiasujen virallistuminen on nyt ehkä samassa vaiheessa kuin suomalaisten nimien sata vuotta sitten.

Joka tapauksessa kotimainen nimikäytäntö suomalaisine, saamelaisine ja ruotsalaisine aineksineen on vuosisatojen aikana kehittynyt järjestelmä. Se on kotimaisten kielten osasysteemi, joka elää ja kehittyy jatkuvasti niin kuin kieli muutoinkin. Etunimisäädökset ovat kyllä nuoria: lähes 1,5 miljoonaa suomalaista on saanut nimensä jo ennen ensimmäisen etunimilain voimaantuloa. Mutta säädökset nojaavat tukevasti vanhaan nimikäytäntöön ja pyrkivät siltä pohjalta luomaan kestävää nimikulttuuria.

Etunimien määrän laskemisen vaikeus

Nimilain pykälän 32a toinen momentti kuuluu: ”Jos henkilöllä, jonka syntymää ei ole merkitty väestörekisteriin, ei ole etunimeä silloin, kun hänet Suomessa merkitään väestörekisteriin, hänen on ilmoitettava väestörekisterin pitäjälle, minkä etunimen hän ottaa. Etunimiä saa ottaa enintään kolme.” Lainkohta sisältää sen ajatuksen, että Suomen väestörekisteriin merkittävä henkilö sopeutuu tämän maan nimijärjestelmään siinä suhteessa, että hänellä on etunimeksi sanottava nimi. Nykyisin voi silloin tällöin maahan tulla joku, jolla on vain yksi nimi, ei etunimeksi ja sukunimeksi eroteltavia aineksia. Useammin kuitenkin tulee merkittäväksi rekisteriin henkilö, jolla on ennestään enemmän etunimiä kuin meidän lakimme sallimat kolme nimeä. Hän joutuu sopeutumaan siihen, että saa valita rekisteriin merkittävät viralliset kolme nimeä ja muut jäävät epäviralliseen käyttöön tässä yhteisössä.

Mutta omien kansalaistemmekin nimien määrän laskeminen ansaitsee tarkastelun suomalaisen nimikäytännön kannalta, varsinkin kun nimiviranomaisen, kirkkoherran tai muun väestörekisterinpitäjän on ilmoitusmenettelyllä etunimeä muutettaessa, samoin lasta rekisteröitäessä kiinnitettävä asiaan huomiota.

Nykyään suomalaisilla on tavallisesti kaksi tai kolme etunimeä. Mutta selvästi yksinimisiäkin, Elsoja, Tyynejä, Aapeleita, Villejä, on niin paljon, ettei yksinimisyyttä voi pitää poikkeuksena. Varhemmin ihmisellä olikin yleensä vain yksi etunimi, mikä etunimen käytännön tehtävien kannalta periaatteessa kyllä hyvin riittääkin. Kahden etunimen käyttö alkoi Ruotsi-Suomessa 1500-luvulla, mutta meidän maassamme se rupesi näkymään vasta 1700-luvulla eikä päässyt yleiseksi tavaksi vielä 1800-luvullakaan. Kolmen etunimen antaminen on seurannut kahden nimen antamista miltei rinta rinnan, mutta taajuudeltaan se on aina ollut kaukana kahden nimen yleisyydestä. Oikeastaan ei voi edes puhua kolmen nimen muodista, niin yleistä se ei ole ollut. Vain pieni oire kolmen nimen suosinnasta näkyi 1940-luvulla etunimilain rajoitettua nimien enimmäismäärän kolmeksi.

Nimien laskemisen ongelmana ovat yhdistetyt etunimet, yhdysnimet. Yhteisymmärrys on vallinnut siitä, että sellaiset nimet kuin Anmari, Marianne, Mailis ovat vain yksi nimi. Niissä osat ovat sulautuneet yhteen; tällaiset nimet ovat usein tulleet meidän käyttöömme jo valmiina yhdysniminä. Käsitykset nimien määrästä menevät ristiin, kun kyseessä on nimityyppi Anna-Maija, Eeva-Kaarina, Jukka-Pekka tai yhdysmerkittömät kirjoitusasut Annamaija, Eevakaarina. Toisten mielestä näitä on pidettävä yhtenä nimenä, toisten mielestä ilman muuta kahtena. Olisiko siis mahdollista ottaa sellainen nimi kuin Anu-Inari Maija-Liisa Vilhelmiina tai Anuinari Maijaliisa Vilhelmiina? Puheessa ei näiden asujen eroa havaitse. Kuulemalta jää kuitenkin vaikutelma kolmea useammasta etunimestä.

Olisiko analysoitava ja otettava laskiessa huomioon nimien alkuperä, jolloin Annastiina, Anu-Inari, Maijaliisa katsottaisiin kahdeksi nimeksi, vai olisiko laskettava mekaanisesti, jolloin kirjoituksessa sananväli osoittaisi, että nämä on laskettava yhdeksi nimeksi? Edellinen tapa on vaativampi ja epäilemättä johtaisi eri nimiviranomaisten käsittelyssä erilaisiin ratkaisuihin. Esimerkiksi Ellinora, joka on alun perin yksi nimi, arabian Ellinor-nimen jälkeläinen, ei hevin erottuisi oikeinkirjoitussääntöjen vastaisesta Ellimarista, joka on alkuaan yhdysnimi Elli + Mari. Kiusallisia ongelmia riittäisi tällä linjalla.

Nimiviranomaiset joutuvat nimimäärän, yhdysmerkin käytön ja poiston sekä yhteen kirjoittamisen takia muutoinkin hankalien kysymysten eteen. Miten väestökirjanpitäjän on suhtauduttava, jos Eeva-Liisa Vilhelmiina tai Eeva-Riitta Marianne ilmoittaa haluavansa yhden nimen lisää? Jos ollaan sitä mieltä, että kummallakin naisella on vain kaksi nimeä, niin heillä on oikeus saada kolmas. Jos ehdotus on Sari, Sari Eeva-Liisa Vilhelmiina ja Sari Eeva-Riitta Marianne ovat hyväksyttäviä, vaikka yhteiskunnan kannalta hankalia ja kyseisten yksilöidenkin kannalta epätarkoituksenmukaisia. Kokemus on selvästi näyttänyt, että olipa etunimiä miten paljon tahansa, niistä jokapäiväisessä elämässä käytetään yleensä yhtä, korkeintaan kahta. Tavatonta ei ole, että yhtäkään pitkän rimpsun nimistä ei käytetä, vaan jotain täysin muuta. Entä jos edellisissä tapauksissa lisättäväksi halutaan Sari-Jonna? Nimityypit Sari-Jonna Eeva-Liisa Vilhelmiina ja Sari-Jonna Eeva-Riitta Marianne eivät tiettävästi kuulu kotimaiseen nimikäytäntöön. Sentyyppiset nimiyhdistelmät saisi ilmeisesti hyväksyä vain, jos siihen on lain pykälän 32b viimeisessä momentissa mainittuja perusteita. Nimenmuutos kuuluisi kaiketi lääninhallituksen päätettäviin.

Edellisestä lienee selvinnyt, että niin elegantti tapa kuin olisikin laskea etunimet niiden alkuperän mukaan, niin ei ”käytännössä” pystyttäisi toimimaan. On tyydyttävä mekaaniseen laskutapaan: sananväli osoittaa nimien rajan. Ilmeisesti on luotettava siihen, että terve järki torjuu luonnottoman pitkien nimien käyttööntulon tai ainakin rajoittaa niiden määrän siedettäväksi.

Ehkä tässä yhteydessä on mainittava vielä, että vaikka sellaiset yhdyssanat kuin mustikkapiirakka, tapaturmavakuutus eivät ole ”kielenvastaisia”, niin vastaavan rakenteiset etunimiyhdistelmät ”Annikkikyllikki”, ”Aripekkajohannes” olisivat suomalaisen nimikäytännön vastaisia.

Erillään pidettävät henkilönnimiluokat

1. Sukunimet ja etunimet

Nimilaki luokittelee henkilönnimet ensin sukunimiin ja etunimiin määrätessään ensimmäisessä pykälässään, että jokaisella tulee olla sukunimi ja etunimi. Myöhemmin pykälässä 32b laki luokittelee etunimet edelleen miehennimiin ja naisennimiin. Eri luokkiin kuuluvia nimiä laki kieltää sekoittamasta. Tässäkin laki nojaa vakiintuneeseen tai olisiko sanottava suhteellisen vakiintuneeseen maan nimikäytäntöön. Toisaalta laki on ilmeisesti tarkoitettu käytännön ohjeeksi: on pidetty etuna, että henkilönnimestä tunnistetaan sukunimi ja etunimi, ja on pidetty etuna, että etunimi ilmoittaa, onko kyseessä mies vai nainen.

Etunimen hyväksyttävyyttä koskevassa kohdassa (§ 32b) on nykyajan termistön kannalta vähän erikoinen tilanne. Siinä sanotaan, että etunimeksi ei voida hyväksyä ”sukunimeä, ellei kysymyksessä ole isän tai äidin etunimestä muodostettu poika- tai tytär-loppuinen nimi, jota käytetään muun etunimen jäljessä”.

Sukunimenä käytössä olevaa nimeä ei siis sovi hyväksyä etunimeksi, ellei se ole tyyppiä Heikinpoika, Heikintytär tai Marjatanpoika, Marjatantytär. Se on selvä ohje noudatettavaksi. Erikoista on se, että noita nimiä nimitetään sukunimiksi. Suomalaisen nimistön erikoispiirteisiin näet kuuluu, ettei tämä Skandinaviassa yleinen son-, sen-sukunimityyppi kehittynyt meillä sukunimeksi juuri lainkaan. Suomenruotsissa son-nimet ovat tietysti valtatyyppi ja sen vuoksi tärkeä kyllä mainita täsmällisesti laissa. Suomenkielisilläkin poika-, tytär-nimi voi nykyään olla, mutta se on juuri tässä tarkoitettu etunimistä viimeinen, jota seuraa sukunimi.

Miksi laissa on tämänlainen pykälä? Näin kysytään ja syystäkin. Onhan meillä tunnetusti samoja nimiä etuniminä ja sukuniminä, esimerkiksi Pentti, Tapio, Aila, Eeva, Ilkka, Seppo ja lukemattomat muut, ja toisaalta ei liene paineita siihen suuntaan, että etunimeksi haluttaisiin antaa tai ottaa sellaisia nimiä kuin Varis, Hänninen, Kuusela tai Suorlahti.

Etu- ja sukunimikategorioiden päällekkäisyys sellaisissa tapauksissa kuin esimerkiksi Tapio, Ilkka, Seppo on historiallista perua. Itse asiassa nuo etunimet edustavat samaa patronyymiä, alkuperäistä isännimeä kuin poika-, tytär-loppuiset. Se on vain lyhyempi muunnos. Isännimi, voisi sanoa usein isännän nimi, on joutunut ensin talonnimeksi, sitten edelleen sukunimeksi.

1940-luvulla alkoi kuitenkin näkyä, että myös uudet etunimiainekset ja uudehkot sukunimet alkoivat limittyä. Tällaisia olivat usein luontoaiheiset nimet: Kivi sukunimi ja miehennimi, Tuuli sukunimi ja naisennimi, Kanerva, Vanamo, Terho, Tuomi, Laine ym. Nimilakiin haluttiin tuolloin sisällyttää kohta, joka ohjaisi nimikäytäntöä selkeään suuntaan.

Nimiviranomaisen, joka joutuu tekemään epätavallista nimiehdotusta koskevan päätöksen, on ja on ollut jo kauan suhteellisen helppo tarkastaa, onko etunimiehdokas käytössä sukunimenä. Selvää on, että vanhoja Ilkka, Seppo, Ella -tyyppisiä päällekkäisyyksiä ei ruveta torjumaan, mutta sen sijaan uusia ei lain mukaan saa hyväksyä. On hämmästyttävää, että joku nimiviranomainen on 1980- ja 1990-luvulla ohittanut tämän lainkohdan ja kevyesti hyväksynyt etunimeksi niinkin tunnettuja sukunimiä kuin Ilves, Paju ja Tikka.

2. Uudet miehennimet ja naisennimet

Toinenkin nimiluokkien sekoittamista koskeva kielto on vanha. Naisennimen antaminen pojalle ja miehennimen antaminen tytölle kiellettiin jo vuoden 1945 etunimilaissa. Tuolloiseen lakiin liittyneessä asetuksessa määrättiin, että oikeusministeriöllä on valta päättää, mitä nimiä on pidettävä miehen-, mitä naisenniminä. Oikeusministeriö teettikin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralla kyseisen etunimiluokittelun. Siinä oli lähes 900 nimeä. Luettelo julkaistiin kaiken kansan saatavaksi 1947 SKS:n Tietolipas-sarjassa. Etunimikirja-nimisessä tietolippaassa on lisäksi ohjeita nimenvalinnasta, etunimilaki perusteluineen, jonka on huolellisesti laatinut itse K. J. Ståhlberg, ja pari katsausta etunimien historiaan. Etunimikirjan luettelon lisäksi vastaavanlaisia miehen ja naisennimet luokittelevia luetteloita on julkaistu almanakoissa, kalentereissa ja erilaisissa etunimikirjoissa.

Uusi laki ei huomatakseni virka mitään siitä, mikä virasto tai elin nykyisin päättää, onko kyseessä miehen- vai naisennimi. Lainlaatija on ehkä ollut omassa rauhassaan kaukana nykyisestä nimenantokäytännöstä, jossa on vahva tarve löytää erikoisuuksia. Vanhoista nimiharvinaisuuksista eivät nykyiset nimenantajat aina tiedä, kumman sukupuolen nimestä itse asiassa on kyse. Vielä enemmän tämä tietämättömyys tai ongelman tiedostamattomuus tulee esiin nimiuutuuksien kyseessä ollen. Pulmaa pahentaa vielä se, että ulkomaisilla nimillä on joskus eri maissa erilainen käytäntö tässä suhteessa. Nyt kai on oletettava, että oikeusministeriön nimilautakunta sihteereineen on asetettu myös sitä varten, että se selvittää ja päättää tarvittaessa, kumman sukupuolen nimiin jokin outo nimi kuuluu. Lain toteuttamisen kannalta tärkeintä olisi, että nimiviranomaiset olisivat valppaita ja tarkistaisivat tietonsa, ennen kuin hyväksyvät nimen, jota ei ole määritelty miehen- tai naisennimeksi.

Kummallakin sukupuolella olevia etunimiä tuli käyttöön ensiksikin satakunta vuotta sitten, kun ruvettiin antamaan alkuperältään suomalaisia nimiä, sellaisia kuin Sulo, Kaino, Vieno, Lahja, Armi. Monille niistä on tyypillistä maantieteellinen keskittyminen, kuten Eero Kiviniemi on tutkimuksessaan selvittänyt: miespuoliset Kainot ja Vienot ovat syntyneet enimmäkseen Turun ja Porin läänissä, Armit Keski-Suomessa, naispuoliset Sulot taas ovat Turun ja Porin läänistä tai Pohjois-Karjalasta.

Parin viime vuosikymmenen nimikäytäntöä ovat tämän lainkohdan osalta eniten hämmentäneet toisaalta uudet vieraat nimet, toisaalta kansanomaisten puhuttelunimimuotojen esittäminen viralliseksi nimeksi ja tietenkin vielä lisäksi kokonaan uudet nimikeksinnöt. Asiaa valaisevat ehkä parhaiten esimerkit.

Parikymmentä vuotta sitten meille tuli itäisten muotinimien Jurien, Ninojen, Verojen, Tanjojen virrassa myös Miska. Se ei suomalaisen kielitajussa ilmeisesti ollut selvästi sukupuolisidonnainen nimi. Ehkä siinä oli suomalaisen mielestä niin paljon hellyttävää sävyä. että sitä annettiin lapsille harkitsemattomasti. Venäläisessä nimijärjestelmässä se on vanha Mihailin eli Mikon epävirallinen muunnos, jollaisia ei hevin anneta virallisiksi nimiksi. Miska kuulemma ei slaavilaisessa käytössä ole sävyltään pelkästään hellittelyä sisältävä, vaan myös vähättelevä ”Mikko-pieni”, ”Mikko-poloinen”. Jotkut nimiviranomaiset eivät olleet riittävästi valveilla, niinpä meillä on muutamia satoja nuoria miehiä mutta myös toistakymmentä nuorta naista, jotka ovat etunimeltään Miskoja. Mirkan kanssa kävi samoin, mutta toisin päin. Meillähän on Mirjoista ja Mirjameista käytetty epävirallisia puhuttelunimiä Mirkku, Mirkka ja Mirka. Ne ovat saaneet myös virallisen naisennimen aseman. Mutta parikymmentä vuotta sitten ilmeisesti itäisten tuttavien mukaan myös muutamia kymmeniä poikia tuli rekisteröidyksi Mirka-nimisinä. Venäläisessä nimijärjestelmässä mm. Borimir-, Kazimir- ja Vladimir-nimisistä ovat omaiset ja lähimmät tuttavat käyttäneet Mirka-varianttia. Tämäntyyppisiä tapauksia, joissa uusi vieras nimiaines hämää viranomaiset, on muitakin.

3. Onko Sipi mies vai nainen?

Varsinainen vaara miehen- ja naisennimen antamista koskevan lainkohdan noudattamisessa vaanii nimiviranomaisia omien puhuttelunimien virallistamisesityksissä. Epävirallisten nimimuotojen, erityylisten nimiasujen käyttö kuuluu olennaisena osana suomalaiseenkin nimijärjestelmään, niin kuin muidenkin kielten järjestelmään. Se ei ehkä ole meillä kehittynyt niin systemaattiseksi kuin esimerkiksi venäjässä ja monissa muissakin slaavilaisissa kielissä tai unkarissa, mutta vaihtelevaa epävirallista nimikäytäntöä meilläkin on.

Erityylisiä puhuttelunimiä saattaa olla samalla henkilöllä useita. Ne voivat kuulua eri käyttäjäpiirille tai eri ikäkausiin. Puhuttelunimikäytännöllä on oma tehtävänsä kielessä; monensävyiset nimet ovat osa kielen rikkautta. Sen vuoksi niitä ei ole syyttä suotta pyrittävä virallistamaan. Molempia, virallisia ja epävirallisia, nimiä tarvitaan. Nimikäytännön kannalta on pidetty etuna näidenkin nimiluokkien pysymistä erillään virallisista asiatyylisistä nimistä. Toinen asia on, että aikojen kuluessa, parin kolmen sukupolven käytössä epävirallisten nimien asema nimijärjestelmässä voi muuttua. Ne voivat vakiintua ja virallistua tyyliltään, siirtyä toiseen tehtävään. Silloin taas kieli tuottaa uusia epävirallisia nimiasuja.

Nimilain tavoittelema eri etunimien käyttö eri sukupuolilla ei toteudu, jos nimimuunnoksia hyväksytään harkitsemattomasti viralliseen käyttöön, koska sama muunnos on voinut syntyä sekä miehen että naisen nimestä. Otetaan esimerkiksi Kiia tai Kia. Pohjanmaan hautausmailta löytää silloin tällöin merkinnän jostakusta edesmenneestä Kiiasta ja paikannimissä on Kiianmäkiä ja Kiianvainioita. Nämä Kiia-nimet ovat muistoja entisajan miehistä, Malakia- ja Hiskia-nimisistä isännistä.

Nimitoimistosta kysyttiin joskus 70-luvulla, voiko poikavauvalle antaa nimeksi Kiia. Mietittiin, selvitettiin ja vastattiin, että miehennimi se on sekä kirja- että kokoelmatietojen mukaan; voi olla käytännössä hankala, mutta ei estettä. Nimeä ei ollutkaan tarkoitettu kutsumanimeksi, vaan isoisän isän muistoksi toiseksi nimeksi. Vähän ajan perästä vastaus harmitti: Helsingin tienoolla alkoi jonkinlainen Kiia-boomi, mutta tyttövauvojen nimenä. Mistä Kiia-muoti silloin sai alkunsa, on hämärän peitossa. Sellaiset nimet kuin Eudokia, Patrikia eivät ole meillä olleet niin yleisiä, että niistä olisi tytön nimi Kiia lähtenyt. Ehkä kyseessä oli pelkkä äännevarioinnin tulos: silloin olivat suosiossa niin Miia, Mia kuin Piia, Piakin, ja toisaalta yleisesti ei ollut tietoa Kiia-paapoista.

Esimerkkejä epävirallisista nimiasuista, jotka ovat peräisin yhtä hyvin naisen kuin miehen nimistä, tuntuu olevan loputtomasti:

Sipi on almanakassa miehen nimenä 15.2.; epävirallisessa käytössä se on monien Sirkkojen, Sivien, Siskojen puhuttelunimi.

Etunimiin kuulumattomat lisät

Viralliseen nimeen liitetään joskus latinan sana Junior ’nuorempi’. Se ei kuitenkaan ole etunimi, vaan selvennys eri sukupolviin kuuluvien samannimisten erottamiseksi. Kotimaiseen viralliseen nimikäytäntöön eivät liioin kuulu niminä järjestysluvut, ensimmäinen, toinen, kolmas, jne., eivät myöskään lyhenteet Jr., Nuor., numerot tai yksittäiset kirjaimet. Ne kuuluvat ns. käyttönimiin, joita muodostetaan virallisesta väestörekisteriin merkitystä nimestä ja mahdollisista muista lisistä tarpeen mukaan.