Taustaa ja esimerkkejä
Kielenhuoltajat ovat vuosikymmeniä neuvoneet välttämään seuraavanlaista etteikö-konjunktion käyttöä (esimerkit ovat Nykysuomen sanakirjasta):
Ei ole vielä sanottu, etteikö tule hyväkin vuosi.
Tuskin on syytä epäillä, ettetkö sinä olisi oikeassa.
Etteikö-konjunktiota on pidetty muodostustavaltaan outona: -ko, -kö -liite edellyttäisi kysymystä, mutta etteikö ei kuitenkaan aloita kysyvää sivulausetta. Kielioppaat kehottavat korvaamaan etteikö-konjunktion muodoilla että ja ettei. Näin esimerkiksi Suomen kielen perussanakirja: Ei ole vielä sanottu, etteikö [paremmin: ettei] tulisi hyväkin vuosi. Tuskin on syytä epäillä, ettetkö [paremmin: ettet] olisi oikeassa. En voi kieltää, etteikö tilanne ole vakava [paremmin: että tilanne on vakava].
Ensimmäisiä etteikö-rakenteen käyttöä pohtivia kirjoituksia lienevät vuoden 1901 Virittäjässä (s. 16, 46–48) nimimerkin ”Epäilijä” esittämä kysymys epäillä-verbin eri merkityksistä (en epäile, että – ettei – etteikö) sekä E. A. Tunkelon vastaus tähän kysymykseen. Tunkelo ei ota kantaa etteikö-konjunktion hyväksyttävyyteen. Vuoden 1909 Virittäjässä (s. 115) Y. Koskelainen taas tuomitsee eräästä käännöksestä löytämänsä etteikö-konjunktiot: ”Tällaista etteikö sanan käyttämistä sivulauseessa ei ole hyväksyttävä.”
Kuluneiden 90 vuoden aikana ovat kielenhuoltajat (Saarimaa, Ikola, Itkonen, Pulkkinen) tuominneet etteikö-konjunktion turhana. Lauri Kettunen on kielenhuoltajista ainoa, joka on hyväksynyt sen. Hänen mielestään etteikö sisältää oman merkitysvivahteensa ja tyyliarvonsa. (Kettunen 1949: 236.)
Nykysuomen sanakirjan sana-arkiston esimerkistö osoittaa, että kirjallisuudessa etteikö-konjunktiota on käytetty jo vuosisadan alkukymmeninä:
Eikä minkään kohtuuden nimessä voida kieltää, etteikö säädyn edustajain verraton enemmistö hyvin käyttänyt leiviskäänsä. (Hytönen: Talonpoikaissääty I, 1923, s. 363)
Eihän lie epäilystäkään, etteivätkö nämä luvut ole toisistaan kehittyneet. (Hästesko: Suomalainen kansanrunous, 1928, s. 136)
Ei ole syytä epäillä, etteikö suomalainen käsijousi olisi pystysuoraa perintöä heimomme kaukaisimmilta kausilta. (Suomen kulttuurihistoria I, 1933, s. 116)
Ei liene epäilystä siitä, etteikö viljelys sielläkin menestyisi korkean sokeritullin turvin. (K. Linkola, Pellervo 1935: 27, s. 537)
Myös murteista on joitakin esimerkkejä:
Epäilyski pois etteikö seulis ollu sama mies. (Suomen murteiden sanakirja, s.v. epäilys, Pelkosenniemi)
Em minä muistas sitä aekoa etteikö sitä os olluj jo. (SMSA, Uurainen, Esko Rautkorpi)
Ei niin syällel luit o haurattu etteikö koirrat niitä löytäisi. (SMSA, Järventausta, Suoniemen sananparsia)
Etteikö-rakenteita löytää helpohkosti erilaisista tekstiaineistoista ja lehdistä. Helsingin Sanomien (HS), Suomen Kuvalehden (SK), Lauseopin arkiston ja WSOY:n 12 kirjan tekstiaineistoista sekä lehtipoiminnoista kertyi nopeasti 64 esimerkin aines.
Egyptiläiset eivät kuitenkaan voi kieltää, etteikö kaupanteko olisi käynyt odotettua verkkaisemmin. (SK)
Hämäläinen ei kiellä, etteikö hän olisi myös nauttinut pönöttämisestä. (HS 27.7.92)
Kati ei kiistä sitä, etteikö taloudellinenkin menestys olisi mukavaa, vaikkei raha olekaan hänelle itseisarvo. (Kauneus ja terveys 7/92)
Tällä en hetkeäkään halua väittää, etteikö myös Aholla olisi kovat kyynärpäät, joita hän osaa käyttää. (Demari 15.6.92)
En halua sanoa sitä, etteikö Sosiaalidemokraattisen puolueen tulisi käydä taisteluaan myös ylioppilasmaailmassa, etteikö puolueen jäsenistöön saisi kuulua koulutettua väkeä ja etteikö sille saisi antaa puolueessa myös luottamustehtäviä. (SK)
Kun maailmanlaajuisesta järjestöstä on kyse, ei epäilyksille jää varaa, etteikö se – – ulottaisi kanaviaan täkäläiseen keskusjohtoon asti. (SK)
Arvostan Suomen presidentin virkaa, mutta en niin paljon, ettenkö voisi äänestää myös alle nelikymppistä ihmistä. (Demari 11.6.92)
Ei nimittäin kulu viikkoakaan, etteikö joku maailman johtava viittaa Helsingin päätöksiin. (SK)
Niin ei kauha kuopaise tätä Vanajan kivikirkon – – aluetta, etteikö muinaismuistoesineitä päivänvaloon ilmestyisi. (Aamulehti 27.7.92)
Lauseet noudattavat samaa kaavaa ei – etteikö (ettenkö, ettetkö jne.). Päälauseissa esiintyy seuraavanlaisia verbejä (tai verbaalisubstantiiveja): ei voi kieltää tai kiistää (19 kpl), ei voi epäillä, ei ole epäilystä (12), ei tarkoita, merkitse (9), ei voi sanoa, väittää (6), ei takaa, ei ole takeita (3), kysymys ei ole siitä (3), muita (ei ole varma, en näe mitään syytä, ei kulu viikkoakaan ym.) (12). Vain kahdessa tapauksessa päälause on myönteinen, joskin jälkimmäisessä esimerkissä päälauseen merkitys on kielteinen ’kukaan ei voi sanoa’.
Aatos Tapala sanoi olevansa kyllästynyt siihen, etteikö hyvä taide saisi olla kaupallista, yleisöön menevää. (SK)
Ja kuka sen sanoo, etteikö tappeluita syntyisi Ruotsin voiton jälkeen? (Demari 3.9.92)
Ettei- ja etteikö-rakenteiden vertailua
Helsingin yliopiston suomen kielen apulaisprofessori Matti Larjavaara kirjoitti vuoden 1992 ensimmäisessä Virittäjässä etteikö-konjunktiosta ja ehdotti sen käyttöä koskevan ohjeen väljentämistä. Larjavaara on samalla kannalla kuin Lauri Kettunen 1940-luvulla: etteikö-konjunktiolla on oma merkityksensä, jota vastaavilla ettei- ja että-lauseilla ei ole. Larjavaara vertaa toisiinsa virkkeitä En sanonut / ajatellut / uskonut / epäillyt / kieltänyt, ettei Lada ole hyvä ja En sanonut / ajatellut / uskonut / epäillyt / kieltänyt, etteikö Lada ole hyvä. Hänen mukaansa virke En sanonut, ettei Lada ole hyvä ilmaisee yksinkertaisesti, että en ole esittänyt Ladan hyvyyden kyseenalaistavia väitteitä. Vastaava etteikö-rakenne sen sijaan ilmaisee, että en suinkaan moiti Ladan laatua, vaan päinvastoin olen sitä mieltä, että Lada on hyvä. Puhuja ei siis pelkästään sanoudu irti siitä, että olisi sanonut jotain negatiivista Ladan laadusta, vaan sen lisäksi korostaa pitävänsä Ladaa päinvastoin hyvänä. Rakenne on siten muodoltaan kielteinen mutta merkitykseltään myönteinen. Kuten Larjavaara asian ilmaisee, etteikö-rakenne sisältää ”jonkinlaisen vahvan subjektiivis-episteemisen modaliteetin”, jollainen vastaavalta ettei-lauseelta puuttuu.
Siivousurakan jälkeenkään ei ole takeita siitä, etteikö hiekan seasta kaivautuisi ylös vaarallisia lasinpaloja. (Aamulehti 2.6.92) ’ ’Mielestäni on aivan mahdollista, että hiekasta löytyy lasia.’
Kyse ei ole siitä, etteikö myymättömiin asuntoihin olisi tulossa asunnontarvitsijoita. (SK) ’ ’Asunnontarvitsijoita kyllä olisi.’
Konditionaalimuotoiset ettei-lauseet
Larjavaara käsittelee erikseen myös konditionaalimuotoisia ettei-lauseita (En epäillyt, ettei Lada olisi hyvä). Hänen mukaansa ne sijoittuvat merkitykseltään vastaavien indikaatiivimuotoisten lauseiden (ettei L. ole hyvä) ja etteikö-rakenteiden väliin. Konditionaalimuotoinen lause En epäillyt, ettei Lada olisi hyvä ilmaisee, että puhuja ottaa huomioon sen mahdollisuuden, että Lada olisikin hyvä. Hän ei kuitenkaan asetu tälle kannalle samalla lailla ehdottomasti ja eksplisiittisesti kuin etteikö-rakennetta käyttäen tekisi. Konditionaali siis nostaa väitteen ”Lada on hyvä” hypoteettisesti käsiteltäväksi (vrt. Oletko kuullut, että Bush on / olisi kuollut?).
Kaksitulkintaisuus
Etteikö-konjunktio on yleinen sellaisten verbien kuin epäillä, kiistää ja kieltää yhteydessä. Näistä etenkin epäillä on merkitykseltään kaksitulkintainen. E. A. Saarimaa esittääkin (1941: 143, 1967: 259), että yksi syy etteikö-rakenteen yleistymiseen ovat juuri epäillä-verbin kaksitulkintaisuudesta syntyvät ongelmat. Nykysuomen sanakirjan mukaan epäillä-verbillä on seuraavat merkitykset: 1. arvella, luulla, olettaa tai otaksua jostakusta tai jostakin tietoisesti jotakin, varsinkin jotakin pahaa, epäedullista, ”pelätä”; 2. olla uskomatta, luottamatta johonkin, pitää jotakin epävarmana, kyseenalaisena. Seuraavanlaiset että-lauseet ovat kaksitulkintaisia (esimerkit Nykysuomen sanakirjasta):
Epäilen, että hän tulee ’luulen t. pelkään hänen tulevan’ tai ’en ole varma hänen tulostaan’.
En epäile, että hän tulee ’en luule hänen tulevan’ tai ’olen varma hänen tulostaan, en epäile hänen tuloaan’.
Jos sivulause on kielteinen ettei-lause, tulkinta on yksiselitteinen:
Epäilen, ettei hän tule ’luulen tai pelkään, että hän ei tule’.
En epäile, ettei hän tule ’olen (aivan) varma hänen tulostaan, en (ensinkään) epäile hänen tuloaan’.
Kaksitulkintaisista että-lauseista (esim. ”En epäile, että hän suoriutuu”) Saarimaa toteaa (1941: 143): ”On ymmärrettävää, että tällaisissa tapauksissa selvyyden tarve on turvautunut uuteen etteikö-ilmaukseen. – – Kiistattoman yksiselitteisenä se ehkä on tarpeenkin, vaikka luulisin yhtä hyvin ymmärrettävän, jos sanotaan: En epäile sitä, että hän suoriutuu.”
Larjavaara ei hyväksy Saarimaan ajatusta siitä, että etteikö-rakenne on kehittynyt ainoastaan tulkintaongelmien välttämiseksi, vaan hänen mielestään se on vain yksi keino hyödyntää rakennetta. Larjavaara katsoo, että etteikö-konjunktiolla on myös selvä pragmaattinen funktio (kontekstin eli lauseyhteyden synnyttämä lisämerkitys), minkä vuoksi sitä ei voi merkityksen muuttumatta korvata että- ja ettei-konjunktioilla. Samaa mieltä on Kettunen, joka kritisoi Saarimaata. Kettusen mukaan lauseet Sitä pääministeri ei kieltänytkään, etteikö sensuuntaista halukkuutta olisi ollut ja Sitä pääministeri ei kieltänytkään, että sensuuntaista halukkuutta on ollut eivät ole synonyymejä. Jälkimmäinen lause ei siten käy ensimmäisen korjatuksi versioksi, kuten Saarimaa (ja kielioppaiden ohje) esittää. (Kettunen 1949: 236.) Etteikö-rakenne ilmaisee eksplisiittistä, vartavastista kielteisen mielipiteen torjumista ja asettumista myötäilemään ja kannattamaan päinvastaista mielipidettä. Tämä merkitysaines puuttuu vastaavilta että- ja ettei-rakenteilta.
Pragmaattisen lisämerkityksen ohella ovat etteikö-rakenteen kehitykseen ja sen suosion säilymiseen varsin todennäköisesti vaikuttaneet myös joidenkin verbien monitulkintaisuudesta syntyneet ongelmat. Virkkeissä En epäillyt / uskonut / kieltänyt, ettei Lada ole hyvä aiheuttavat moninkertaiset kiellot ja verbin merkityksen kahtalaisuus epävarmuuden tulkinnasta eli siitä, onko Lada puhujan mielestä hyvä vai huono.
Retoriset etteikö-kysymyslauseet
Larjavaara katsoo, että etteikö-sivulauseilla on yhteys seuraavanlaisiin retorisiin etteikö-kysymyslauseisiin:
Etteikö Lada olisi hyvä?
Ettenkö olisi oikeassa?
Etteikö täällä saisi laulaa?
Etteikö Suomi voittaisi keihäsmitalia?
Tällaisilla kysymyksen muotoisilla lausumilla ei ole tarkoitus esittää varsinaista kysymystä, vaan niillä otetaan kantaa johonkin kuultuun tai edellä esille tulleeseen. Esitetyn kaltaiset retoriset kysymykset joko ilmaisevat edellä kuultuun kohdistuvaa ihmetystä tai niillä kiistetään tai kyseenalaistetaan esitetty väite. Tämä sama kiistämisen ja kyseenalaistamisen merkitys on myös etteikö-sivulauseilla. Larjavaaran sanoin (s. 122): ”Nehän (etteikö-sivulauseet) ovat alisteisena osana sellaista yhdyslausetta, jolla kielletään, että jokin oletettu tai ilmaistu kiistettäisiin, kyseenalaistettaisiin tai vaikkapa kumottaisiin.”
Etteikö-sivulauseiden ”epälooginen” kysymysmuotoisuus selittyy siitä, että sivulauseessa ei olekaan tarkoitus esittää varsinaista kysymystä, vaan kysymyksen kieliopillista muotoa käytetään toissijaisesti (vrt. Yli-Vakkuri 1986). Lause on kysymyksen muotoinen, mutta sitä ei käytetä minkään kysymiseen. Kysymysmuodon tehtävä on sen sijaan välittää jotakin lisämerkitystä. Tällainen kieliopillisen muodon toissijainen käyttö on kielessä tavallista. Esimerkiksi preesensiä, imperfektiä, imperatiivia, konditionaalia, yksikköä, monikkoa ja kieltoa voidaan käyttää toissijaisesti ilmaisemaan pragmaattisia lisämerkityksiä (esimerkiksi kohteliaisuutta, suurentelua, vähättelyä, hämmästystä). Valma Yli-Vakkurin mukaan (1986: 228) toissijaisesti käytetyn kysymyksen yksi tehtävä on kiinnittää kuulijan huomio puhujan tekstiä koskeviin emotionaalisiin korostuksiin. Toissijaisella kysymyksellä voidaan ilmaista esimerkiksi ihmetystä, hämäännystä, suuttumusta, suurentelua tms. intensiivistä asennoitumista:
Eikö sieltä tule isäntä itse!
Minäkö en sinne uskaltaisi mennä!
Mitäs siinä laiskottelet.
Etteikö-sivulauseiden predikaatti on usein konditionaalimuotoinen. Konditionaali ei tuo lauseeseen ratkaisevaa merkityslisää, vaan lähinnä tukee etteikö-rakenteen merkitystä. Myös konditionaali on etteikö-lauseissa toissijaisessa käytössä. Kyseessä on ns. referatiivinen konditionaali, jolla osoitetaan, että toistetaan jonkun toisen sanoja. Yksi referatiivisen konditionaalin alalaji on Yli-Vakkurin termein (1986: 195) epätodennäköiseksi ilmoittamisen tai arvostelun konditionaali:
Sinä sanot, että olisin laiska.
Oletko kuullut, että Bush olisi kuollut?
Naapurini väittää, että Lada olisi huono.
Aarni Penttilä määrittelee kieliopissaan tällaisen konditionaalin tehtävän seuraavasti (1963: 478): ”Käyttämällä konditionaalia referoija voi sisällyttää referaattiin omaa mielipidettään ja saada esiin, että referoitu väite on hänen mielestään epätodennäköinen tai että hän suhtautuu siihen arvostellen.” Etteikö-lauseiden konditionaali näyttää näin vahvistavan kysymysmuodon toissijaista tulkintaa.
Tiivistäen
Matti Larjavaaran mukaan (s. 122) etteikö-rakenne on esimerkki ”niistä kielen omimmista, spontaanisti syntyneistä ilmaisukeinoista, joita kuin huomaamatta leviää puhutusta kielestä kirjoitettuun ja jotka antavat kirjoituskielelle eloa ja syvyyttä.” Etteikö-rakenne näyttäisikin kehittyneen täyttämään ilmaisullista tarvetta. Lyhyessä ajassa kertynyt ja jatkuvasti karttuva aineisto viittaa siihen, että etteikö-konjunktiolla on oma paikkansa ja tehtävänsä nykyisessä yleiskielessä. Esimerkiksi kieltää- ja epäillä-verbien yhteyteen se näyttää lähes fraasiutuneen.
Etteikö-rakennetta on vastustettu 90 vuoden ajan, mutta siitä huolimatta sen kitkeminen ei ole onnistunut. Muoti-ilmiöstä ei siten voi olla kyse, vaan paremminkin tehtäväänsä jo vakiintuneesta rakenteesta. Sen elinvoima selittynee ainakin osittain siitä, että se ei ole irrallinen ilmiö, vaan se kuuluu osana laajempaan kokonaisuuteen. Tämä laajempi kokonaisuus on toissijaisesti käytettyjen kieliopillisten muotojen muodostama järjestelmä eli ns. toissijainen kielioppi ja sen sisällä kysymyksen toissijainen käyttö. Toissijainen kielioppi elää ns. varsinaisen kieliopin varjossa, mutta kuuluu yhtä lailla jokaisen suomea äidinkielenään puhuvan kielitaitoon. Oma vaikutuksensa lienee myös tulkintaongelmilla, joita saattaa syntyä esimerkiksi epäillä-, kieltää- ja kiistää-verbien yhteydessä.
* * *
Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen suomen kielen lautakunta käsitteli etteikö-konjunktiota koskevaa ohjetta kokouksissaan 28.9. ja 9.11.1992. Keskustelussa painotettiin sitä, että etteikö-rakenteet on myös aina mahdollista korvata joillakin toisilla sanonnoilla. Lautakunta päätti asiasta seuraavasti:
Etteikö-konjunktion yleisyys tekstikorpuksissa ja lehdistössä viittaa siihen, että sillä on vakiintunut merkitys ja tehtävä nykyisessä yleiskielessä. Lautakunta katsoi siksi, että on aiheellista väljentää konjunktion käyttöä koskevaa ohjetta ja hyväksyä konjunktio kielteistä päälausetta seuraavassa sivulauseessa. Etteikö-konjunktio on esimerkki kysymysmuodon toissijaisesta käytöstä, jossa merkitys syntyy pragmaattisen tulkinnan kautta. Siksi etteikö-konjunktiota ei pidä käyttää erityistä tarkkuutta vaativissa tyylilajeissa, esimerkiksi oikeudenkäytön kielessä.
Lähteet:
Epäilijä 1901: Pieni kysymys. – Virittäjä 5, s. 16.
Koskelainen, Y. 1909: Gottfried Keller: Martti Salander. Suomensi Kyösti Vilkuna. – Suomennoksen kieliasun arvostelu. – Virittäjä 13, s. 114–116.
Kettunen, Lauri 1949: Hyvää vapaata suomea. Jyväskylä.
Larjavaara, Matti 1992: Etteikö kelpaa? – Virittäjä 96, s. 119–122.
Nykysuomen sanakirja I–VI 1951–61. Helsinki.
Penttilä, Aarni 1963: Suomen kielioppi. Porvoo.
Saarimaa, E. A. 1941: ”etteikö”. – Virittäjä 45, s. 143–144.
1967: Kielenopas. Tarkistanut Paavo Pulkkinen. Seitsemäs painos [1. painos: 1947]. Porvoo.
Suomen kielen perussanakirja 1990–. Helsinki.
Suomen murteiden sanakirja 1985–. Helsinki.
SMSA = Suomen murteiden sana-arkisto. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus.
Tunkelo, E. A. 1901: Epäilijälle. – Virittäjä 5, s. 46–48.
Virittäjä. Kotikielen Seuran aikakauslehti. Helsinki.
Yli-Vakkuri, Valma 1986: Suomen kieliopillisten muotojen toissijainen käyttö. Turun yliopiston suomalaisen ja yleisen kielitieteen laitoksen julkaisuja 28. Turku.