Henkilönnimet kertovat ihmisistä enemmän kuin monesti ymmärretäänkään. Esimerkiksi suomalaisten suosituimmat etunimet ovat kirjoitusasuiltaan sellaisia, joita ei tavata muualla maailmassa. Yhtä lailla on selvää, että länsimaissa varttuneiden parissa nimet Heinz, Hildegard ja Wolfgang mielletään saksankielisiksi. Henkilönnimet ovat myös vahvasti sidoksissa ympäröivään yhteiskuntaan. Hyvä esimerkki tästä on Suomen menestys jääkiekon MM-kisoissa vuonna 1995 ja sitä seurannut jyrkkä kasvu nimen Saku suosiossa joukkueen pelaajan Saku Koivun ansiosta.
Henkilönnimien arvo on jo pitkään ymmärretty menneisyyttä tutkivien tieteiden parissa. Erityisen arvokkaita nimet ovat puhuttaessa sellaisista ajoista, joilta kirjallista lähdeaineistoa (kuten kauppasopimuksia ja kirjeenvaihtoa) on olemassa vain vähän. Tällainen ajanjakso on pohjoisen Itämeren alueen rautakauden loppu ja keskiaika eli kutakuinkin vuodet 900–1500.
Tämä kirjoitus perustuu väitöstyöhöni (Raunamaa 2021), jossa tutkin itämerensuomalaisten kansojen parissa keskiajalla käytettyjä henkilönnimiä. Nykyisiä itämerensuomalaisia kansoja ovat esimerkiksi karjalaiset, suomalaiset ja virolaiset. Keskeisimpänä tavoitteenani on ollut selvittää itämerensuomalaisten nimien sisältöä ja rakenteita keskiaikaisen asiakirja-aineiston pohjalta sekä samalla valottaa itämerensuomalaisten kielten ja heimojen menneisyyttä rautakauden ja keskiajan taitteessa.
Keskityn työssäni pääosin esikristillisiin nimiin – joita käytettiin olettavasti ennen kristinuskon vakiintumista – mutta käsittelen myös varhaiskristillisen ajan nimistöä. Tutkimukselle on ollut tarvetta, sillä itämerensuomalaisia henkilönnimiä ei ole aikaisemmin liiemmin tutkittu ja viimeisin kokonaisvaltainen katsaus esikristillisiin nimiin on yli 50 vuotta vanha (Stoebke 1964).
Esikristilliset itämerensuomalaiset henkilönnimet ovat myös monin tavoin läsnä nykyajassa. Monella meistä on sukunimi, joka perustuu tällaiseen henkilönnimeen (kuten Ihalainen ja Viljakainen), tai sitten asuinpaikkamme nimi juontaa juurensa näistä (kuten Ikaalinen ja Lempäälä). Myös etunimissä esikristilliset nimet ovat yhä vahvasti esillä. Esimerkiksi Toivo oli yhdeksänneksi yleisin poikien ensinimi Suomessa vuonna 2020.
Esikristillinen nimistö keskiaikaisissa lähteissä
Merkintöjä esikristillisistä itämerensuomalaisista henkilönnimistä on säilynyt hyvin vähän nykypäiviin. Niistä suurin osa on keskiaikaisissa eli 1200–1500-lukujen asiakirjoissa. Kirjoitusten alkuperä vaihtelee henkilökohtaisista kirjeistä veroluetteloihin. Käyttämäni lähdemateriaalit kattavat nykyisten Luoteis-Venäjän, Suomen ja Viron alueita, ja niissä on käytetty lukuisia kieliä: latinaa, alasaksaa, ruotsia (tai muinaisruotsia) ja venäjää (tai niin sanottua arkistovenäjää).
Itämerensuomalaisten kansojen keskiaikaisesta elinpiiristä kertovien asiakirja-aineistojen määrä ja laatu alkavat olla kattavia vasta 1400-luvun lopulta. Tämä johtuu pääosin siitä, että pohjoisen Itämeren alueen poliittiset tekijät (erityisesti Ruotsi ja Moskovan suurruhtinaskunta) systematisoivat tuolloin kirjanpitoaan ja sen arkistointia. Aineistojen määrän ja laadun parantuminen eivät kuitenkaan tarkoita sitä, että asiakirjat sisältäisivät runsaasti esikristillisiä itämerensuomalaisia henkilönnimiä tai että koko pohjoisen Itämeren alue olisi ollut systemaattisen kirjanpidon piirissä.
Itämerensuomalaisten kansojen keskiaikaisesta elinpiiristä kertovat asiakirja-aineistot alkavat olla kattavia vasta 1400-luvun lopulta.
Ensinnäkin kristilliset nimet olivat jo pääosin syrjäyttäneet esikristilliset nimet 1400-luvun loppuun mennessä. Toisekseen on myös huomattava, että monet vanhimmissa asiakirjoissa esiintyneistä henkilöistä ovat yhteiskunnan korkeimmilta portailta. Ainoastaan varakkailla ja tärkeillä miehillä oli syytä huolehtia asioidensa kirjaamisesta ja tehtyjen asiakirjojen säilyttämisestä. Naisia esiintyi keskiajan kirjallisissa lähteissä hyvin harvoin.
Myös keskiaikaisten kirjurien käytänteillä on ollut vaikutusta siihen, millaisia nimiä ja nimimuotoja asiakirjoissa esiintyy. Virallisissa asiakirjoissa ei käytetty itämerensuomalaisia kieliä, eli kirjurit noudattivat muiden kielten tapoja ja käytänteitä kirjatessaan henkilönnimiä. On selvää, että monesti he muuttivat nimien muotoiluja sopimaan paremmin asiakirjan tyyliin (Blomqvist 2017). Esimerkiksi eräs Naantalin luostaria koskeva asiakirja on säilynyt sekä käsikirjoituksena että virallisena versiona. Käsikirjoituksesta löytyy suomalainen nimimuoto heyki, mutta lopulliseen asiakirjaan kirjuri on muuttanut sen muotoon Hendric (DF s.v. 4136).
Tutkimukseni keskiaikaisissa aineistoissa on satoja tuhansia nimettyjä henkilöitä. Näistä enintään muutama sata on sellaisia, joiden etunimi (nimistöntutkimuksen termein päänimi tai yksilönnimi) voitaisiin määritellä esikristilliseksi itämerensuomalaiseksi nimeksi. Aineiston määrää voi kuitenkin kasvattaa ottamalla tarkasteltavaksi myös muuntyyppisiä henkilönnimiä. Itämerensuomalaisia henkilönnimiä esiintyy muun muassa sukunimissä (esim. Toivonen), lisänimissä (Лука Ювятъ < Luka Hyvätty), patronyymeissä (Peder Ikalempæson < Ihalempi/Ikalempi + -son) ja asutusnimissä (Lempäälä). Kaikissa näissä tapauksissa on oletettavaa, että nimi juontaa juurensa esikristillisestä itämerensuomalaisesta henkilönnimestä.
Esikristillisen itämerensuomalaisen henkilönnimen määritteleminen ja tunnistaminen ei myöskään ole mitenkään yksiselitteistä. Keskityin tutkimuksessani 21 eri nimityyppiin, jotka ovat seuraavat: Auvo, Hyvä, Iha, Ika/Ikä, Ilma, Kaipa, Kauka, Kirja, Kyllä, Lempi, Mieli, Neuvo, Päivä, Toivo, Unni, Unta, Uska, Valta, Viha, Vihta ja Vilja. Nämä kuitenkin kattavat vain osan kaikista sellaisista nimistä, jotka voitaisiin tulkita esikristillisiksi itämerensuomalaisiksi henkilönnimiksi.
Esikristillisten nimien rakenne ja merkitys
Rakenteeltaan esikristilliset itämerensuomalaiset henkilönnimet voidaan jakaa kolmeen tyyppiin: yksiosaiset (kuten Lempi ja Mieli), yksiosaiset, joissa on henkilönnimisuffiksi (Lempoi ja Mielitty), ja kaksiosaiset (Ihalempi ja Lempivalta). Aineiston määrään ja laatuun liittyvistä epävarmuustekijöistä huolimatta on hyvin todennäköistä, että suffiksilliset yksiosaiset henkilönnimet olivat kaikkein yleisimpiä. Alueelliset erot ovat kuitenkin merkittäviä: esimerkiksi Liivinmaalla (nykyisellä Latvian ja Viron alueella) kaksiosaiset nimet olivat yleisiä, kun taas idästä keskiaikaisen Novgorodin alueelta tällaisia tapauksia on aineistossa vain muutama.
Esikristillisistä nimielementeistä yleisimpiä ovat seuraavat viisi: Iha, Lempi, Mieli, Toivo ja Vilja. Alueelliset erot myös eri nimielementtien yleisyydessä ovat kuitenkin suuria. Esimerkiksi idässä, keskiaikaisen Novgorodin alueella, Iha oli selvästi yleisin itämerensuomalainen nimielementti, kun taas Liivinmaalla Lempi ja Mieli olivat suosituimpia. Toisaalta on selvää, että aineistojen vähyyden ja satunnaisuuden vuoksi yleisyyksiin on suhtauduttava varoen.
En pohtinut tutkimuksessani erityisesti nimissä esiintyneiden suffiksien (esim. ‑ui/‑oi, ‑kka/-kkä ja -ttu/-tty) yleisyyksiä tai merkityksiä. Suffikseilla on kuitenkin varmasti ollut vaikutusta siihen, miten nimi ymmärrettiin. Samojen suffiksien käyttö on jatkunut myös kristillisissä nimissä (esim. Lembuj vs. Mikkuj [< Nikolaj] ja Ihakka vs. Pekka). Tämä huomio koskee erityisesti Luoteis-Venäjän ja Suomen alueita, kun taas entisellä Liivinmaalla ilmiö on harvinainen.
Nykyhetkestä katsoen on vaikea tietää, millaisia merkityksiä esikristillisillä nimillä oli tai kuinka tärkeäksi nimien sisältö koettiin nimeä annettaessa. Periaatteessa nimissä esiintyvät kielelliset elementit, kuten lempi ja vilja, olivat ja ovat yhä ymmärrettäviä ilmauksia. Voimme kuitenkin vain esittää arveluja siitä, minkälaisia merkityksiä näillä oli osana nimiä satoja vuosia sitten. On oletettavaa, että nimiä käytettiin myös vailla ymmärrystä niissä olevien kielellisten elementtien merkityksestä. Tällainen tilanne oli esimerkiksi silloin, kun lapsi nimettiin isovanhempiensa mukaan.
Kaikki yleisimmät esikristillisissä nimissä esiintyneet nimielementit, kuten Iha, Mieli ja Vilja, ovat merkitykseltään positiivisia ja rauhanomaisia.
Mielenkiintoista on, että kaikki yleisimmät esikristillisissä nimissä esiintyneet nimielementit, kuten Iha, Kirja, Lempi, Mieli, Toivo ja Vilja, ovat merkitykseltään positiivisia ja rauhanomaisia. Itämerensuomalaiset henkilönnimet vaikuttavat kuuluvan toisenlaiseen arvomaailmaan, jos niitä vertaa naapurissa vaikuttaneiden indoeurooppalaisten kansojen parissa tavattuihin nimiin. Balttien, skandinaavien ja slaavien käyttämät esikristilliset nimet ovat usein merkitykseltään sotaisia, maskuliinisia ja valtaan liittyviä. Hyvä esimerkki on tunnettu slaavilaisnimi Vladimir, jonka katsotaan muodostuvan valtaan ja suuruuteen viittaavista nimenosista (Петровский 1966 s. 79).
Naisten nimet
Käytännössä kaikki edellä esitetty tieto esikristillisistä itämerensuomalaisista henkilönnimistä koskee ainoastaan miesten nimiä. Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että naisten esikristillisiä nimiä ei ole päätynyt asiakirjoihin. Keskiaikaisessa yhteiskunnassa naiset olivat alisteisia miehille, minkä vuoksi heitä mainitaan asiakirjoissa harvoin. Lisäksi naista ei useinkaan yksilöidä hänen omalla nimellään, vaan häntä kutsutaan isän tai aviomiehen mukaan.
Toisaalta Suomeakin koskevissa keskiaikaisissa asiakirjoissa nimetään yli 500 naista (Raunamaa 2020). Tähän joukkoon luulisi mahtuneen myös esikristillisiä nimiä, mikäli ne olisivat yhä olleet käytössä. Osaltaan esikristillisten naisten nimien puute johtuukin siitä, että ne ovat vaihtuneet nopeammin kristillisiksi. Miehillä oli rooli suvun perinteiden jatkajina, minkä vuoksi heidän nimissään oli myös enemmän jatkuvuutta.
Ainoa tunnettu mahdollinen esikristillinen naisen nimi Suomesta on Meluta, joka vuodelle 1319 kirjatun kauppakirjan kopion mukaan myi Hattulan Vesunnissa sijainneen tilan yhdessä miehensä kanssa (DF s.v. 291). Nimi voisi olla samaa kantaa kuin miehille annetut Mieli-nimet. Nykyisen Viron alueelta tunnetaan myös muutama mahdollinen esikristillinen itämerensuomalainen naisen nimi. Näiden perusteella on oletettu, että naisten nimet olisivat muistuttaneet miesten nimiä (Raag & Vanags 2010). Säilyneiden esimerkkien perusteella tätä on kuitenkin mahdotonta todistaa.
Esikristillisten nimien maantieteellinen levikki
Esikristillisiä itämerensuomalaisia henkilönnimiä käytettiin keskiajalla hyvin laajalla alueella, kuten kartta 1 osoittaa. Kartta perustuu noin 1 200 nimeen, jotka on koottu tutkimusartikkeleistani sekä Stoebken tutkimuksesta ja sen nimilistauksesta (1964). Merkittävimmät nimikeskittymät löytyvät Viron etelä-, länsi- ja pohjoisosista, Länsi-Latviasta, Hämeestä, Karjala–Etelä-Savo-akselilta ja Lounais-Suomesta sekä Inkeristä. Kartassa näkyvät viivat ilmaisevat tutkimusalueen rajoja.
On kuitenkin syytä huomata, että kartan nimet kattavat vain osan kaikista mahdollisista esikristillisistä nimistä. Samoin on selvää, että tutkimuksen ulkopuolelle on jäänyt monia sellaisia alueita ja aineistoja, joista nimiä löytyisi vielä lisää.
Nimien alkuperä ja leviäminen
Miten sitten esikristilliset itämerensuomalaiset henkilönnimet ovat saaneet alkunsa ja levinneet edellä olevan kartan esittämille alueille? Nimien alkuperästä ja synnystä on vaikea sanoa mitään konkreettista. Puhutaan vuosisatoja tai ehkä jopa vuosituhansia vanhoista kehityskuluista, joita on mahdotonta tarkastella nykyhetkestä ilman kirjallisia todisteita.
Tutkitut nimet eivät myöskään muodosta yhtenäistä joukkoa. Niiden tärkein yhteinen piirre on se, että ne eivät ole kristillisiä nimiä. Toisin sanoen voimme olettaa, että itämerensuomalaisten käyttämät esikristilliset nimet ovat syntyneet monin eri tavoin. On mahdollista, että nimien käytössä ja muodostamisessa on monia jo vuosituhansia vanhoja piirteitä, mutta yhtä todennäköistä on se, että jotkin piirteet ovat saaneet alkunsa vasta historiallista aikaa edeltäneiden vuosisatojen aikana.
Yhtä lailla on vaikeaa vastata kysymykseen siitä, miten nimet levisivät keskiaikaisille sijoilleen. On oletettavaa, että nimisysteemin ja monien yksittäistenkin nimien leviäminen on ollut sidoksissa itämerensuomalaisen kulttuurin vahvistumiseen ja laajentumiseen ajanlaskun alun jälkeisinä vuosisatoina. Yhteys on selkeästi huomattavissa, kun verrataan nimien levikkiä ja arkeologien näkemyksiä rautakauden loppuaikojen asutustilanteesta (kartta 2).
Totuus ei kuitenkaan ole näin yksioikoinen. Selvää on, että asutusta ja henkilönnimiä on ollut myös kartassa esitettyjen alueiden ulkopuolella. Tästä huolimatta on luontevaa olettaa, että kiinteän ja pääosin maanviljelykseen perustuvan rautakautisen itämerensuomalaisen asutuksen sekä esikristillisten itämerensuomalaisten henkilönnimien välillä on yhteys.
Edellä esittämäni ei kuitenkaan selitä sitä, mikä sai esikristilliset itämerensuomalaiset henkilönnimet leviämään niin laajalle alueelle. Tähänkään ei ole yhtä oikeaa vastausta, mutta nimien leviäminen ei olisi tapahtunut ilman alueen asukkaiden tahtoa. Rautakauden Pohjolassa ei ollut yhtäkään sellaista poliittista voimatekijää, joka olisi voinut pakottaa ihmisiä tiettyyn nimimuotiin. Esikristilliset nimet edustivat toisin sanoen sellaista arvomaailmaa ja kulttuuria, jota haluttiin tavoitella.
Kirkollisilla instituutioilla oli tärkeä rooli kristillisten nimien leviämisessä itämerensuomalaisten kansojen pariin, mutta paikallisten asukkaiden vapaan tahdon osuutta ei myöskään voi vähätellä. Kristilliset nimet tuskin olisivat yleistyneet niin nopeasti ja korvanneet niin kokonaisvaltaisesti esikristillistä nimistöä, jos niitä ei olisi otettu vapaaehtoisesti vastaan.
Raunamaa, Jaakko 2021: Finnic anthroponymy in the Middle Ages. Perspectives on pre-Christian and early Christian personal names. Helsinki: University of Helsinki. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-7654-7(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)
(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)
Lähteet
Blomqvist, Carl Oliver 2017: Flerspråkighet eller språkförbistring? Finska segment i svenska medeltidsbrev 1350–1526. Uppsala universitet: Institutionen för nordiska språk.
DF = Diplomatarium Fennicum. http://df.narc.fi/(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun). Viitattu 15.3.2021.
Raag, Raimo – Vanags, Peteris 2010: Die christliche Terminologie und die Verbreitung christlicher Personennamen im Estnischen und Lettischen im Zeitalter von Reformation und Konfessionalisierung. – Matthias Asche, Werner Buchholz & Anton Schindling (toim.), Die baltischen Lande im Zeitalter der Reformation und Konfessionalisierung s. 15–40. Münster: Aschendorf.
Raunamaa, Jaakko 2020: Margareta, Katerina and Kristina. Female names in medieval Finland. – Studia anthroponymica Scandinavica 35 s. 75–98. http://hdl.handle.net/10138/333157(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)
Stoebke, Detlef-Eckhard 1964: Die alten ostseefinnischen Personennamen im Rahmen eines urfinnischen Namensystems. Hamburg: Leibniz-Verlag.
Петровский, Н. А. 1966: Словарь русских личных имен. Ок. 2600 имен, 2-е изд. Москва: Сов. энциклопедия.