Luovuuden tulee helposti mieltäneeksi vain kaunokirjalliseen – ja ylipäänsä taiteelliseen – työskentelyyn kuuluvaksi elementiksi, mutta yhtä lailla sitä tarvitsee ja pystyy hyödyntämään myös tietokirjoittaja. Emilia Karjulan ja Tiina Mahlamäen toimittama artikkelikokoelma Kurinalaisuutta ja kuvittelua tarjoaa informatiivisen johdannon lisäksi kymmenen näkökulmaa luovaan tietokirjoittamiseen. Johdannon mukaan teos pyrkii yhdistämään kirjoittamisen teoriaa ja käytäntöä ja sijoittuu näin ollen jonnekin ”kirjoitusoppaan ja kirjoittamisen ulottuvuuksia tutkivan tietokirjan välimaastoon”.

Luovan tietokirjan reseptiikkaa

Kurinalaisuutta ja kuvittelua ‑teoksessa kirjoittamisen ja kirjoittajan luovuudella tarkoitetaan erityisesti luovan kirjoittamisen menetelmien ja harjoitusten hyödyntämistä tietokirjoittamisessa, linjaavat Karjula ja Mahlamäki. Silti yhtä lailla luovuutta kirjoittajalta vaatii siirtyä tekstilajista ja välineestä toiseen, kyetä hyödyntämään niiden ominaispiirteitä ”mutta myös rikkoa perinteisiä tapoja ajatella, lukea, tehdä ja kirjoittaa”. Luovuudelle on tilaa läpi koko tutkimusprosessin aina siitä alkaen, mistä löytää aiheensa ja kuinka sitä käsittelee sekä miten suhtautuu lähteiden aukkoisuuteen.

Luovassa tietokirjassa on risteytetty piirteitä sekä perinteisen asiatyylisestä tietokirjasta että kaunokirjallisesta tarinankerronnasta; tämäntyyppistä tekstihybridiä voidaan kutsua myös narratiiviseksi tietokirjaksi. Kyseessä on eittämättä tietokirja: teos pohjautuu tosiasioihin, siinä kerrotaan todella tapahtunut – tai vähintäänkin mahdollinen – tarina, joka perustuu lähteisiin tai omakohtaisiin kokemuksiin. Kirjoittajan ote on analyyttinen ja argumentoiva, ja lukija voi luottaa siihen, että faktat ovat kohdillaan.

Luovan tietokirjan kirjoittaja käyttää tekstissään kaunokirjallisuuden tehokeinoja ja esittää asiansa kertovalla otteella, juonellisena tarinana.

Luova tietokirja paitsi välittää lukijalle tietoa myös tarjoaa tälle elämyksiä. Sellaisen kirjoittaja käyttää tekstissään kaunokirjallisuuden tehokeinoja ja esittää asiansa kertovalla otteella, juonellisena tarinana. Kerronnassa voi esimerkiksi poiketa kronologiasta ja käyttää dialogia. Tekstissä saa ja pitääkin näkyä kirjoittajan intohimoinen kiinnostus aiheeseensa, ja hän päästää myös lukijan lähelle tekstin kohdetta. Henkilökohtaisuus ja lähelle meneminen ovatkin keskeisiä työvälineitä luovassa kirjoittamisessa.

Pedagoginen ote keskiössä

Kurinalaisuutta ja kuvittelua ‑kirjan tekijöissä on sellaisia tutkijoita ja tietokirjoittajia kuin Anna Kortelainen ja Teemu Keskisarja mutta myös suurelle yleisölle tuntemattomampia nimiä. Johdannossa kerrotaan, että kaikki tekijät kirjoittavat työkseen ja monet toimivat kirjoittamisen opettajina tai ohjaajina, ja moni kertoo artikkelissaankin omasta tietokirjoittajan taipaleestaan. Silti jäin kaipaamaan pieniä esittelyjä kustakin kirjoittajasta. Tämän kirjan kohdalla uskoisin, että esittelyjen pois jättäminen on tietoinen ratkaisu – näin lukija ei pääse asemoimaan kutakin kirjoittajaa etukäteen vaan lukee tämän tekstiä pelkiltään.

Parisataasivuinen kirja on syntynyt Turun yliopiston luovan kirjoittamisen oppiaineen piirissä, ja sen myötä teksteissä näkyy pedagoginen ote ja pyrkimys käytännönläheisyyteen. Jokaiseen artikkeliin muun muassa liittyy kirjoitusharjoitus tai pari. Sen lisäksi, että artikkelit käsittelevät luovaa tietokirjoittamista, monet niistä myös toteuttavat sitä käytännössä.

Artikkelikokoelma on jaettu neljään osioon: Alkuja, Aiheita ja aineistoja, Lajeja ja rooleja sekä Rajoilla. Alkuja-osiossa Emilia Karjula ja Tiina Mahlamäki avaavat luovan tietokirjoittamisen käsitettä ja kertovat luovan kirjoittamisen opetuksesta yliopistoissa. Petri Tamminen puolestaan antaa konkreettisia vinkkejä, kuinka kirjoittamisessa pääsee alkuun; lyhyen muodon taitaja on kiteyttänyt kirjoitusohjeensakin parin lauseen tokaisuiksi.

Teksteissä näkyy pedagoginen ote ja pyrkimys käytännönläheisyyteen.

Aiheita ja aineistoja ‑osiossa, joka sisältää Anna Kortelaisen, Tiina Mahlamäen ja Teemu Keskisarjan artikkelit, liikutaan tutkimus- ja kirjoitusprosessin vaiheissa: Kenelle tietokirjailija kirjoittaa? Miten muodostaa kysymyksiä, jotka kiinnostavat sekä itseä että lukijoita? Voiko lähdeaineiston aukkoja paikata omilla aistihavainnoilla ja eläytymisellä, vaikkapa elämäkerran kohteen asuinpaikoissa käymällä? Entä otaksumilla? Millä konstein tylsästäkin aiheesta saa laatuunkäyvän tietokirjan? Ja kääntäen: kuinka huikea aihe pilataan?

Lajeja ja rooleja ‑osiossa mennään tarkemmin luovan tietotekstin lajeihin. Päivi Kosonen kuvaa, kuinka esseen kirjoittamisesta ja oman äänen eli kirjoitustyylin etsimisestä voi rakentaa luovan ryhmäprosessin. Teemu Taira pohtii, miten tutkija ja opettaja voi hyötyä sosiaalisen median seuraamisesta sekä aktiivisesta somettamisesta ja bloggaamisesta. Juha-Heikki Tihinen erittelee taidekriitikon rooleja kansanvalistajasta itseään ilmaisevaan taiteilijaan ja neuvoo, kuinka taidearvostelun kirjoittajana voi kehittyä. Tiina Lehikoinen ja Kristian Blomberg jakavat kokemuksiaan kirjallisuuslehden päätoimittamisesta ja puolustavat ”kirjallista hitautta”, pohdiskelevaa, keskustelevaa ja tarkkaa otetta teksteihin vastapainona päiväkohtaisten kohuaiheiden revittelylle; artikkelin otsikko Rakastava myötärinta kertoo paljon tekstien ja kirjallisuuskeskustelun vaalimisesta.

Kirjan päättää Rajoilla-osio, jossa liikutaan taiteen, tutkimuksen ja kokeilevan kirjoittamisen rajapinnoilla. Annette Arlander käsittelee sitä, kuinka kuva-, ääni- ja videomateriaalia saumattomasti tekstiin yhdistävät open access -verkkojulkaisut vaikuttavat taiteelliseen ja tekijälähtöiseen tutkimuskirjoittamiseen. Hanna Guttorm puolestaan pohtii ”tietämään tulemisen” ja tutkimuskirjoittamisen prosessia ja haastaa akateemisen kirjoittamisen konventiot muun muassa runomuotoa lähestyvällä tekstillä.

Tilaa lukijan oivalluksille

Eniten iloa ja hyötyä kirjasta lienee aloitteleville tietokirjoittajille, mutta uskoisin sen voivan innostaa myös kokeneempia kirjoittajia kokeilemaan uutta otetta ja kirjoittamisen tutkijoita vaikkapa ideoimaan uudenlaisia tutkimusasetelmia. Omaan ainaiseen aloittamisen tuskaani iski Tammisen vinkki kuvitella, ”että olet jo aloittanut ja voit nyt siirtyä siihen, mikä sinua aiheessasi eniten kiinnostaa”. Myös Tairan ajatukset tiedeviestinnästä ja asiantuntijuudesta sosiaalisessa mediassa kiinnostivat, vaikka hän käsitteleekin aihetta vain yksittäisen tutkijan kannalta; nykyään moni tutkija somettaa kuitenkin myös organisaationsa edustajana.

Artikkelien lievä yhteismitattomuus saattaa jotakuta ärsyttääkin, mutta toisaalta jää paremmin tilaa lukijan omille pohdinnoille ja oivalluksille, kun liitoskohtia ei ole hiottu eli toimitettu saumattomiksi. Artikkelikokoelma on valtaosin sujuvasti etenevää tekstiä, jota lukee mielikseen; vastaan tuli vain jokunen vaikeahahmotteinen lauserakenne. Tekstiviitteiden tarkkuus vaihtelee sivukohtaisista (Barad 2007, 89–91) teoskohtaisiin (ks. esim. Mahlamäki 2005). Entä jos viitteet olisikin suosiolla jättänyt kunkin artikkelin loppuun? Kuudenkin nimen rimpsu yksissä sulkeissa katkaisee ajatuksen turhan tehokkaasti.

Luova tietokirjoittaminen on kansainvälisesti jo buumi – hyvä, että aihepiiristä saadaan opas- ja tutkimuskirjallisuutta myös suomeksi. Kaiken kaikkiaan Kurinalaisuutta ja kuvittelua on mielestäni kelpo lisä tietokirjoittajan kirjahyllyyn. Opas rohkaisee lukijoitaan kyseenalaistamaan omat kirjoitustottumuksensa, lähtemään liikkeelle mukavuusalueeltaan ja kokeilemaan uusia tapoja kirjoittaa.

Kurinalaisuutta ja kuvittelua. Näkökulmia luovaan tietokirjoittamiseen. Toimittaneet Emilia Karjula ja Tiina Mahlamäki. Tarke 2017.