Varhainen muisto kotoa: isä lukee sohvalla ääneen Aku Ankkaa, minä nökötän kainalossa ja katselen kuvia. Kun osaan jo lukea, tappelemme veljen kanssa, kumpi saa tuoreen Akun ensimmäisenä. Vuosikymmeniä myöhemmin Aku Ankka tulee omaan kotiin.

Tuttuja tarinoita monille. Aku on kuulunut suomalaisten yhteiseen kokemusmaailmaan jo yli 50 vuotta. ”Suomessa Aku Ankasta on tullut instituutio, jonka suomalaiset tuntevat omaksensa”, toteaa Jukka Heiskanen, lehden toimituspäällikkö.

Vaikka lehden päälukijakunta on iältään 7–12-vuotiaita, useassa perheessä äidit ja isätkin seuraavat ankkalinnalaisten seikkailuja. Ankan monisärmäinen hahmo vetoaa suomalaisiin. Vaikka Aku on reppana, ei moista äkäpussia tarvitse vain sääliä: Aku pääsee aina räpylöilleen. Hahmot ovat päätyneet myös yhteiseksi kieliomaisuudeksi, kieli- ja vertauskuvina: onnekkaat hannuhanhet ja pihit roopet, kekseliäistä pellepelottomista puhumattakaan. Kieli on ollut akulaisille aina tärkeää. ”Lehden ensimmäinen päätoimittaja, Sirkka Ruotsalainen, kiinnitti huomiota nimenomaan kieleen. Linja on ollut selvä alusta saakka”, sanoo Heiskanen.

Nyky-Akun taustalta löytyy kolme vakinaista toimittajaa, jotka huolehtivat keskiviikkoisin ilmestyvästä lehdestä. Heiskasen lisäksi kieltä vaalivat päätoimittaja Markku Kivekäs ja toimitussihteeri Elina Toppari. Lehden nettisivuista vastaa toimittaja Juha Mäkinen.

Sarjat mukautetaan, ei suomenneta

Samoja Aku-sarjoja luetaan muuallakin kuin Suomessa. Tai ehkä paremminkin katsellaan, sillä puhekuplien tekstit on tehty meille suomalaisille. Sarjat tulevat Tanskan Egmontilta, ja tekstejä kääntävät pääasiassa freelancerit. Valmiit käännökset tulevat toimittajille, jotka käyvät ne vielä läpi, muokkaavat tekstit lopulliseen muotoon ja jakavat repliikit puhekupliin. Vähintään kaksi mutta usein kaikki kolme toimittajaa lukevat tekstit. Vakitoimittajat tekevät myös toimituksellisia sivuja. ”Pitkälti tämä työ on virheiden korjaamista tai tekstin hiomista”, toteaa Jukka Heiskanen.

Akun suomentaminen onkin erilaista kuin muu suomennostyö. Kääntäjille on annettu vapaat kädet, valta kertoa tarina uudelleen. He voivat myös kirjoittaa juoneen vitsejä tai suomalaisia ilmiöitä.

Oikeuksistaan tarkka Disney on antanut tälle mukauttamiselle suostumuksensa. Ja koska vain harvan käsikirjoittajan äidinkieli on englanti, ei sarjakuvien alkuperäinen teksti aina ole luontevinta, joten sitä on syytäkin hioa. Kivekkäästä irtovitsit pelastavat tylsänkin tarinan – mutta jos teksti ei kulje, ei hyväkään piirros auta.

Tekijät myöntävät, että on vaara tehdä kielipeleissä ylilyöntejä ja sortua tekemällä tehtyihin nokkeluuksiin: ”Jos ihastuu omaan näppäryyteensä liikaa, kikkailee turhaan eikä malta luopua hauskuuksista. Liiallinen synonyymien tai adjektiivien vyörytys tekee tällaisen vaikutuksen. Toisaalta toisto on sarjakuvassa pahin synti, jota synonyymeillä yritetään välttää.”

Tarinoiden kaksi tasoa

Toimittajat pyrkivät siihen, että tarinat tehoavat kahdella tasolla. Ensinnäkin niitten on oltava lapsille ymmärrettävää, hauskaa luettavaa. Varttuneemmille halutaan tarjota tämän lisäksi intertekstuaalisuutta eli tekstienvälisyyttä, joten tarinassa viitataan ajankohtaisiin asioihin, ilmiöihin ja henkilöihin. Jos lapsi ei ymmärrä tätä toista tasoa, se ei haittaa: jutuista nauttii vaikkei havaitsisikaan, että Akun työpaikka Kattivaaran margariinitehdas viittaa nimeen Paasivaara tai säveltäjä Beat Heaven Beethoveniin.

”Nimiväännökset ovat meillä tavaramerkki”, sanoo Kivekäs, ensimmäinen on jo vuodelta 1952. Sarjakuvaruudussa veljenpojat kipittävät Akua karkuun ja teksti kuuluu: ”Suu poikki, sillä nyt on juostava kuin kolme Satupekkaa!” – Vasta isona Kivekäs tajusi, että siinä viitattiin juoksijasuuruus Emil Zátopekiin ja tämän suomalaiseen lempinimeen.

Nimiväännöksissä on myös vaaransa. Koska ne ovat hyvin aikaansa sidottuja, ei vanhoja tarinoita lukiessa aina tiedä, mihin nimi viittaa. Vielä kiusallisempaa on, jos sarjakuvahahmolle löytyy elävä kaima. Nimien tarkistuksessa auttavat jonkin verran puhelinluettelo ja opus suojelluista sukunimistä.

”Lehti, josta etsitään virheitä”

Akun toimittajat yrittävät pitää huolen siitä, että faktat ovat oikein ja kieli niin hyvää kuin vain voi olla. He mm. soittelevat viikoittain yliopiston eri laitoksille tarkistaakseen asioita. Toisinaan toimittajista kuitenkin tuntuu, että ihmiset lukevat lehteä vain etsiäkseen virheitä. Palautetta antavat enimmäkseen aikuiset, jotka kommentoivat sekä kieli- ja asiakömmähdyksiä. Lapsilta tulee joskus faktoista palautetta: esimerkiksi innokas ratsastaja kertoo, kuinka ”jalustin on väärin piirretty”.

Kielivirheitä päätyy lehteen onneksi harvoin. Kaikenlaiset sanakirjat kuluvatkin toimituksen käsissä: synonyymisanakirja, Suomen kielen perussanakirja, Nykysuomen sanakirja, eri kielten sanakirjat. Viimeistään silloin, kun työtoverin vastaus ongelmaan ei tyydytä, katsotaan sanakirjasta.

Monasti lukijat eivät tunnista ja hyväksy harvinaisia ilmauksia. Terve tuloa oli lehdessä pitkään kirjoitettu perinteiseen (ja edelleen mahdolliseen) tapaan kahdeksi eri sanaksi. Siitä tuli jatkuvasti palautetta, vaikka tervehdyksen kahdesta yhtä oikeasta kirjoittamistavasta oli juttua monessa numerossa. Pari vuotta sitten akulaiset kyllästyivät valistamiseen ja lukijoitten painostuksesta vaihtoivat terve tulonsa tervetuloksi.

Toisten mielestä suomalaisten kielitaitoa pitää yllä elokuvien ja tv:n tekstitys. Heiskanen näkee, että myös sarjakuvat ovat vahvistaneet lukutaitoa. Kliseistä mutta silti totta: moni suomalainen on oppinut lukemaan Akun avulla – myös Jukka Heiskaselle kävi näin: ”Oli pakko pinnistellä kirjainten kanssa, sillä kuvat ja tarinat kiinnostivat.”

Toimitus näkee vastuunsa myös lasten maailmankuvan rakentajana. Ankka on tärkeä mielipidevaikuttaja, sillä jotkut eivät muuta luekaan. Ei ole yhdentekevää, millaisia arvoja lehdessä kannatetaan tai mitä asenteita kielen avulla välitetään. Tärkeitä ovat pehmeät arvot kuten ystävyys.

Disneylläkin on monia tabuja: sarjakuvissa ei saa viitata kuolemaan, uskontoon tai seksuaalisuuteen. Toisilla lukijoilla antennit ovat hyvin herkät havaitsemaan normiston rikkomista. Sanaa pirullinen ei joidenkin mielestä saisi käyttää, sillä se viittaa suoraan sielunviholliseen. Toimittajat odottivatkin, millaista palautetta tulee toivesarjasta Järkkymätön luonnonlaki, jossa hortonomi suosittaa viherpeukaloksi mielivälle ankalle ”piikkiaraliaa eli pirunkeppiä”. (Aralia elata -kasvilla on todellisessakin elämässä nämä kaksi suomenkielistä nimeä.)

Visukinttu hyrysysyssä

Sarjakuvan hahmot ovat eri-ikäisiä ja heillä on erilainen tausta. Tämä tuodaan esille myös repliikeissä. Vanhat ankat Roope ja Mummo puhuvat eri kieltä kuin teini-ikäiset ankanpojat. Hessun ja roistojen kieli on muita puhekielisempää. ”On tyylirikko unohtaa hahmojen erilaisuus ja puheenparren erilaisuus”, Elina Toppari toteaa.

Lukijat oppivat vanhoja sanoja: ettone, hyrysysy (auto), taavetti (veneen nostamiseen tarkoitetut käyrät nostokurjet), pyräs. Niitäkin käytettäessä on muistettava, kuka hahmoista puhuu. Ankanpojat eivät mene ettonelle (eli ruokalevolle), vaikka Mummo ja Roope niin tekevätkin. Kivekkäästä oikeitten termien käyttäminen oikeassa paikassa kertoo kunnioituksesta: kun pyräällä viitataan juuri pieneen, tukkeja sisältävään kehälauttaan, kunnioitetaan metsätyötä tehneitten ihmisten työtä.

Aku on opettanut lukijoilleen myös uusia sanoja, kun se on esitellyt uusia ilmiöitä. Sarjakuvan kautta suomalaiskoteihin tulivat ensimmäiset tv-visailut, väritelevisiot, valentinenpäiväkortit – jopa virtuaalitodellisuus. Samoin Akkari esitteli jo 50-luvulla television kaukosäätimen. Se tosin käännettiin kojelaudaksi, sillä moisia kapistuksia ei Suomessa vielä ollut.

Lukijat on opetettu siihen, että Akuun voi luottaa ja sen sanat voi aina tarkistaa jostakin. Sen kerran, kun suomentaja on päästään keksinyt hyvältä kuulostavan sanan, lukijareppana hätääntyy: mitä merkitsee, kun Roope haukkuu Akua tonokiksi?

Muistathan Joe-pojan Singaporesta

Ankismit, Aku Ankassa olleet repliikit ja ilmaukset, elävät omaa elämäänsä. Pikagallup kahvipöydässä: yhdelle kuolematon on tokaisu Pois nurmikolta, hippi; toinen muistaa, kuinka Koivuniemen herra tanssii saksanpolkkaa ankanpoikien pieksämäellä. Kolmas on vaikuttunut huudahduksesta kääk!

Vanhojen sarjojen repliikit ovat osa suurten ikäluokkien kollektiivista muistia. Siksi sarjojen suomentaminen uudelleen tuntuu monesta pahalta ja aiheuttaa samanlaisia reaktioita kuin esimerkiksi tuttujen virsien uudelleensanoitus. Vaikka aikoinaan olisi tehty käännösvirheitä, kuten suomennettu mountain police vuoripoliisiksi eikä kanadalaiseksi ratsupoliisiksi, ei tällaisiinkaan saisi lukijoiden mielestä tarttua. ”Akun kieli muuttuu koko ajan niin kuin muukin kieli. Myös Sirkka Ruotsalaisen tekstejä pannaan uusiksi”, sanoo Kivekäs. [Toimituksen huomautus: ratsupoliisi on englanniksi mounted police, ei "mountain police".]

Aku Ankan notkea, luonteva ja ajassa elävä kieli on noteerattu: lehden toimitus sai viime vuonna tunnustuksen, Helsingin yliopiston suomen kielen laitoksen myöntämän Kielihelmen. Perusteluina ovat suomen kielen persoonallinen ja luova käyttö ja tekstien kotouttaminen suomalaiseen yhteiskuntaan. Toimitus on tunnustuksesta ylpeä: ”Oltiin että wau!”