Länsimaisessa kulttuurissa Kristuksen syntymä on se merkkitapahtuma, johon ajan kulkua on tapana verrata. Menneisyyttä koskevassa kirjoittelussa, miksei puheessakin, ajankohdan määritteisiin liittyy ilmaus ennen Kristusta, lyhennettynä eKr., tai jälkeen Kristuksen, lyhennettynä jKr. Viime vuosikymmenien kansainvälistymisen ja kulttuurien sekoittumisen paineissa on herätty huomaamaan, että yhteen uskontoon ja sen ilmiöihin sitoutuva ajanmääritys on monikulttuurisessa maailmassa sopimaton, jopa röyhkeä. Ajankulun laskentatapaa ei kuitenkaan ole muutettu, siihen viittaaminen on vain muutettu puolueettomamman kuuloiseksi: ennen ajanlaskun alkua ja ajanlaskun alun jälkeen. Ajanlaskun alku on toki edelleen tuo myyttinen tapahtuma, mutta uusi viittaus siihen on hienovaraisempi.
Kielitoimiston ohjepankissa opastetaan kirjoittamaan näin: eaa. = ennen ajanlaskun alkua, jaa. = jälkeen ajanlaskun alun. Lyhenteiden merkintä on siis vanhan merkintätavan mukainen.
Ilmaus jälkeen ajanlaskun alun on käsittääkseni virheellinen, lähes kielenvastainen. Sana jälkeen on postpositio, se sijoittuu aina genetiivitäydennyksensä jälkeen, ei sen eteen, se ei siis ole prepositio. On toki mahdollista, ymmärrettävääkin sanoa jälkeen sateen, mutta ei se ole luontevaa kieltä, siinä on tyylivivahde.
Ilmaus jälkeen Kristuksen on syntynyt vanhan kirjasuomen aikana ruotsin esikuvan efter Kristus mukaisesti.
Ilmaus jälkeen Kristuksen on syntynyt vanhan kirjasuomen aikana ruotsin esikuvan efter Kristus mukaisesti. Ruotsin efter on aina prepositio, joten ruotsinkielinen sanonta on ihan korrekti. Tuohon aikaan ei ollut Kielitoimistoa eikä muutakaan kielenhuoltoelintä valvomassa suomen kielen etua, termit lainattiin ruotsista sellaisinaan. Virheellinen jälkeen Kristuksen vakiintui kirjakieleen.
Vakiintunutta sanontaa ei tietenkään ollut järkevää ruveta myöhemmin korjailemaan. Totta puhuen hiukan ihmettelen, etteivät 1900-luvun alun oikeakielisyysmiehet puuttuneet jälkeen Kristuksen -ilmaisun virheellisyyteen. Svetisismit eli ruotsinmukaisuudet olivat tuohon aikaan kielenhuollon erityinen silmätikku. Ehkä kuurnintaintoa hillitsi aiheen jonkinasteinen sakraalisuus.
Nyt kun termi vaihdettiin, olisi ollut historiallinen tilaisuus saattaa se myös kielen kannalta korrektiin asuun. Voisin kuvitella, että muutoksen alullepanijoina ovat olleet historian ja muun menneisyyden tutkijat, jotka noita ajanmääritteitä joutuvat eniten käyttämään. Heille on riittänyt uskontopohjaisen viitteen neutraalistaminen, kieleen sopivuutta ei ole ajateltu. Ehkäpä maallikko ei huomaa vuosisadat käytössä olleessa sanajärjestyksessä mitään vikaa. Kielenhuolto on sitten ottanut uuden termin vastaan jo valmiiksi vakiintuneena.
Kielikello 4/1998 mainitsee aiheen lyhyesti Kielitoimiston asiakkaiden kysymyksen pohjalta. Lehti toteaa, että lyhenteet ovat eaa. ja jaa. Piste. Kielenhuolto ei ole tuolloin eikä sen koomminkaan kyseenalaistanut jälkeen ajanlaskun alun -sanonnan sanajärjestystä.
Tähän on tultu. Inhimillinen kulttuuri muuttuu hitaasti, vanhan päälle rakentaen. Kun polttomoottorilla varustettu auto syntyi, sen kori säilytti pitkään diligenssin muodon. Se oli tuttu ja turvallinen. Samoin näyttää käyneen ajanmääritekysymyksessä. Sanat vaihtuvat, rakenteet pysyvät.
Olisi kuitenkin toivottavaa, että Kielitoimisto tutkisi asiaa. Asia on pieni mutta sen merkitys on suuri. Emmehän tiedä, kuinka monta vuosituhatta joudumme tätä uutta ajanmääritettä ja lyhennettä käyttämään. Miksi sekoittaa aina uusien ja uusien sukupolvien kielikorvaa?