Kielitoimisto täytti äskettäin 60 vuotta. Miten se on mahdollista, vaikka Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ei ole vielä kolmeakymmentä? Selitys piilee siinä, että Kielitoimistolla oli takanaan jo pitkä historia, kun se vuonna 1976 liitettiin tuolloin perustettuun Kotimaisten kielten tutkimuskeskukseen.

Kielitoimisto syntyi vuonna 1945 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran helmaan, jossa jo vuodesta 1928 oli toiminut kielenkäyttöä koskevia suosituksia pohtinut kielivaliokunta. Kielitoimiston perustamista tukivat suuret kustantamot WSOY ja Otava, jotka tarvitsivat erityisen runsaasti kielenkäyttöohjeita laajoihin tietosanakirjahankkeisiinsa. Uusi toimisto palveluineen oli avoin kaikille, ja erityisesti puhelinneuvonnasta tuli nopeasti suosittu. Kielitoimistoa ei tarvinnut erikseen mainostaa, koska lehdet kirjoittivat siitä niin paljon; medialla oli siis jo tuolloin suuri vaikutus.

Vuonna 1949 tehtävät siirrettiin SKS:stä Suomen Akatemialle, missä ne pysyivät pitkään; vielä nykyäänkin saattaa joku lähettää postia ”Suomen Akatemian Kielitoimistolle”. Akatemian organisaation muuttuessa 1970 Kielitoimistosta tuli osa valtion humanistisen toimikunnan Nykysuomen laitosta.

Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen virallisessa organisaatiossa ei enää vuosiin ole näkynyt sanaa ”kielitoimisto”, mutta se on säilynyt laitoksen kielenhuolto-osaston ja nykykielen sanakirjatoimituksen tehtäviä kuvaavana käyttönimenä. Onhan Kielitoimisto vuosikymmenten aikana käynyt suomalaisille tutuksi monissa yhteyksissä (”Kielitoimisto suosittaa”, ”Kielitoimisto kouluttaa”, ”Kielitoimisto vastaa radiossa kuuntelijoiden kysymyksiin”). Käsitteen vakiintuneisuuden ansiosta myös uusimman nykykieltä kuvaavan sanakirjan nimeksi valittiin vuonna 2004 juuri Kielitoimiston sanakirja.

Kielenhuollon kenttä on laajentunut yhteiskunnan muuttuessa ja kansainvälistyessä. Sodanjälkeisessä Suomessa ei vielä tarvittu EU-kielenhuoltoa eikä arvattu sitäkään, että jonakin päivänä suomen kielen puolesta olisi taas tarpeen tehdä kielipolitiikkaa – esimerkiksi laatimalla vetoomus äidinkielen aseman säilyttämiseksi yliopisto-opetuksessa, kuten suomen kielen lautakunta on viime kokouksessaan tehnyt. Kyseinen kannanotto julkaistaan tässä Kielikellon numerossa, ja se saa taustakseen Pirjo Hiidenmaan artikkelin, jossa tarkastellaan laajemmin akateemisen maailman kielivalintoja.

Tarkkasilmäinen lukija lienee huomannut, että jotain on tapahtunut Kielikellolle sitten viime näkemän. Totta, sen ulkoasu on uudistunut. Lehdellä on uudet mitat, ja entisten kahden värin sijasta voidaan nyt käyttää kaikkia muitakin. Myös sisältöä pyritään jäsentelemään hieman uudella tavalla, esimerkiksi niin, että kielilautakunnan suositukset löytyvät entistä helpommin. Tutuista palstoista jatkuu mm. Kieli työssä. Sarjan tämänkertainen haastattelu täydentää yliopistojen äidinkielenopetukseen liittyvää teemaa: Raija Lehtinen kertoo äidinkielenopetuksesta Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa, joka muuten Kielitoimiston tavoin täyttää tänä vuonna 60 vuotta. Molempia syntymäpäiviä juhlistakoon Taru Kolehmaisen artikkeli 40- ja 50-luvun uudissanoista, jotka – kuten kieli aina – heijastavat omaa aikaansa ja yhteiskunnan tilaa. Jälkeenpäin tarkasteltuina ne avaavat näkymiä yhteiseen historiaamme. Mikä olikaan se konkurssiharava (ks. Lue myös)?