Jaakko Anhavan vastineessa Kielikellossa 4/2002 kirjoitukseeni ”Jokapäiväiset subjektimme ja predikaattimme” (Kielikello 2/2002) esittämäni lauseenjäsennyksen perusteet vääristyivät.
Lähtökohtani painottuu vahvasti lauseenjäsenten funktioihin. Ymmärrän silti, että jäsennykseen väistämättä kietoutuu myös muoto-opillinen aspekti. Mielestäni suomen kielen lauserakenteita ei kuitenkaan onnistuta analysoimaan taipuvan kielemme ehtojen ja rakennemahdollisuuksien mukaisesti, jos tehtävään ryhdyttäessä ensin rajataan, mitkä muodot ovat kullekin lauseenjäsentyypille, esimerkiksi finiittilauseen subjektille, sallittuja/sopivia ja mitkä eivät. Ei varsinkaan, jos tuo ennalta rajaaminen on itse asiassa vain pitäytymistä aivan toisentyyppisen kielen (latinan) antamaan malliin. Ei riitä, että jäsennyksestä syntyy sinänsä looginen mutta suurelta osin pelkästään itseriittoinen ”peli”, joka on käytännölle vieras.
Olisi kiinnostavaa nähdä, millaisiin tuloksiin päästäisiin tarkastelemalla lauserakenteita siten, ettei esimerkiksi verbien rektio estäisi näkemästä lauseenjäsenten todellisia funktioita. Esimerkiksi lauseessa Ihastuin häneen ei koulukieliopin mukaan ole objektia, koska rektion mukaisesti ihastumisen kohde on paikallissijamuodossa, jota ei latinan kieliopista saadun mallin mukaan ole hyväksytty objektin muodoksi.
Merkitysopin vetäminen esitykseni perusteiksi oli kaukaa haettu. En suinkaan esitä, että samaa merkitsevät lauseet jäsentyisivät identtisesti. Kaikille on selvää, että sama asia voidaan ilmaista hyvinkin erilaisilla lauserakenteilla.
Anhava antoi ymmärtää, että olin päätynyt omistuslauseiden analyysiin sen pohjalta ”miltä ensi ajattelemalla tuntuu”. Siinä kohdassa kirjoitustani minulla oli kuitenkin ilo yhtyä Lauri Hakulisen jo paljon aikaisemmin (Virittäjä 1926 s. 91–96) esittämään kantaan omistuslauseiden transitiivisuudesta ja niiden objektilausekkeen akkusatiivista. Mieleeni ei tullut, että Hakulisen esityksessä olisi kyse ”kielenpuhujan ensimmäisestä mieleen tulevasta jäsennyksestä”.