Kuva: Outi Neuvonen.
Joulukuussa itsenäisyyspäivän jälkeisenä arkiaamuna saimme suru-uutisen: Kielikellon entinen toimittaja ja päätoimittaja, kielenhuoltaja, kotuslaisten arvostama työtoveri ja hyvä ystävä Riitta Eronen on kuollut.
Riitan työura Kotimaisten kielten keskuksessa alkoi jo vuonna 1985, jolloin hänet palkattiin Kielitoimistoon tuolloin tekeillä olleen Suomen kielen perussanakirjan valmistelutöihin. Niihin kuului varsinkin sanastus eli uusien sanojen, sanontojen ja merkitysten havainnointi ja kerääminen lehdistä ja muista julkaisuista. Taitavaksi osoittautuneen sanastajan tehtäviin lisättiin varsin pian kielineuvonta ja muut kielenhuollon työt, ja Riitasta tuli yksi Kotuksen kielenhuoltajista.
Sanastuksesta muodostui Riitalle mieluinen tehtävä ja harrastus, jota hän jatkoi koko työuransa ajan muiden töiden sivussa ja vapaa-ajallaankin. Tämän työn näkyvin jälki on teos Uudissanat rötösherrasta salarakkaaseen (Otava 2007), johon hän kokosi tietonsa ja ajatuksensa sanaston kehittymisestä ja uudistumisesta. Teoksen aineistona ovat Mitä Missä Milloin -vuosikirjoissa julkaistut uudissanalistat, joiden koostamisesta hän vastasi vuodesta 2005 alkaen.
Jo työuransa varhaisessa vaiheessa Riitta sai tehtäväkseen laatia Suomen kielen perussanakirjaan (ilmestyi 1990–94) taulukon, joka kuvaa sanojen taivutustyypit. Uusi ryhmittely oli tarpeen, koska vanhaa Nykysuomen sanakirjan taivutustaulukkoa pidettiin liian yksityiskohtaisena ja osin vanhentuneenakin. Tehtävä ei olisi ollut kenellekään helppo, mutta Riitta tarttui siihen rohkeasti ja sai työn valmiiksi varsin nopeasti.
Tässä työssä hän kouliintui tarkastelemaan sanojen rakennetta analyyttisesti, ja hänestä tuli vähitellen Kielitoimiston epävirallinen taivutusasiantuntija. Hän muun muassa huolehti Suomen kielen perussanakirjan ja sen seuraajan Kielitoimiston sanakirjan sanojen taivutustietojen merkinnöistä. Kun sanakirjan toimituksessa ja kielineuvontatyössä kiinnitettiin huomiota eräiden adjektiivityyppien (kuten tanakka, höppänä, saita) superlatiivin muodostuksesta annettujen ohjeiden puutteisiin, Riitta oli mukana kartoittamassa vallitsevaa käytäntöä ja esittelemässä norminmuutosehdotusta suomen kielen lautakunnalle. Kielikelloon 1/2002 hän kirjoitti laajan vertailumuotojen muodostamista ja käyttöä esittelevän jutun Komparaation keinot – voiko ruusukin olla ruusumpi?
Kielikelloon Riitta kirjoittikin paljon ja mielellään. Hän toimi lehden toimittajana ja toimitussihteerinä vuodesta 1994 alkaen, ja 2000-luvulla hän hoiti päätoimittajan tehtävää monen vuoden ajan. Kielikello oli hänelle rakas lapsi ja sydämen asia. Hänen tuntosarvensa olivat jatkuvasti pystyssä sopivien aiheiden varalta, ja hän oli taitava löytämään kirjoittajia. Aika harva kykeni kieltäytymään, jos Riitta pyysi kirjoitusta lehteen.
Kielikellon ohella kielineuvonta oli yksi Riitan tärkeistä tehtävistä. Sitä hoidettiin pitkälle 2000-luvun puolelle lähinnä puhelimitse. Sosiaalisesti taitavalle Riitalle puhelinneuvonta sopi. Hän osasi keskustella monenlaisten ihmisten kanssa ja pysyi rauhallisena, vaikka keskustelukumppani olisi vähän provosoinutkin. Vain kerran tiedetään hänen menettäneen pitkän puhelun aikana hiukan malttinsa, ja silloin soittaja oli ilahtuneena todennut: ”Sainpas teidät hermostumaan!”
Neuvojan tehtävänä on auttaa ja pyrkiä löytämään ratkaisu kysyjän pulmaan. Työn vaatima asenne oli Riitalle luontainen. Hän oli huolehtiva ja valmis auttamaan muita ja otti usein vastuuta työyhteisön yhteisistä asioista. Muun muassa Kielitoimiston jokavuotiset korkeakouluharjoittelijat saivat häneltä lempeän opastuksen tehtäviinsä, ja hän osallistui aktiivisesti Kotuksen henkilökuntayhdistyksen toimintaan. Pehmeän kuoren alla Riitassa asui kaikenlaista vääryyttä vastustava taistelija, joka oli valmis korottamaan äänensä heikompien puolustamiseksi ja ottamaan kantaa oikeana pitämiensä asioiden puolesta. Miehensä Matinkin hän kertomansa mukaan tapasi ensimmäisen kerran jo hyvin nuorena mielenosoituksessa.
Riitan syntymäpäivä oli 10. lokakuuta, Aleksis Kiven ja suomenkielisen kirjallisuuden päivänä. Riitta olikin suuri kirjojen ja kirjallisuuden ystävä. Lukeminen oli hänelle elämäntapa, ja hän tunsi niin kotimaisen kuin ulkomaisen kaunokirjallisuuden perin pohjin; myös ajankohtainen tietokirjallisuus oli hänen lukulistoillaan. Jos joskus sattui, että hän ei tuntenutkaan teosta, josta keskustelukumppani kertoi, hän kirjoitti tekijän ja kirjan nimen heti muistiin. Helsingin Käpylän kirjastossa hän oli tuttu asiakas.
Eläkkeelle jäätyäänkin Riitta seurasi tiiviisti Kotuksen kuulumisia ja piti yhteyttä moniin entisiin työtovereihin. Kielikello oli hänelle edelleen tärkeä. Jokaisen numeron ilmestyttyä hän lähetti minulle henkilökohtaisen kiitoksen ja kommentoi ystävällisesti uuden numeron sisältöä. Pieni huomaavainen, välittävä teko, niin riittamainen.