Christfrid Gananderin Nytt Finskt Lexicon oli kunnianhimoinen sanakirjahanke: siinä oli tarkoitus esittää tietoa niin suomen sanojen etymologiasta kuin sana-asujen murrelevikistäkin ja luoda mahdollisimman kattava kuva suomen sanastosta. Sensuroimattomaan hakuteokseen sisältyi runsaasti arkaluonteistakin ainesta, kuten haukkumasanoja. Ganander sai käsikirjoituksen valmiiksi vuonna 1787, mutta sitä ei julkaistu hänen elinaikanaan. Teos julkaistiin loppujen lopuksi vasta 1900-luvulla, näköispainoksena vuosina 1937–1940 ja painettuna vuonna 1997.
Gananderin sanakirjassa on yhteensä viitisenkymmentä sanaa, jotka on merkitty haukkumasanoiksi (skällsord) ja pilkkanimiksi (öknamn). Tarkkaa määrää on vaikea sanoa, koska aina ei ole selvää, koskeeko merkintä myös samassa sana-artikkelissa esitettyjä synonyymeja. Esimerkiksi haukkumasanan hunsvotti synonyymeista sikavittu on omassa aakkoskohdassa selitetty sekin haukkumasanaksi mutta toista synonyymia narrinparta ei. (Tässä kirjoituksessa sanojen kirjoitusasua on nykyaikaistettu ja osin yleiskielistetty.)
Paitsi itse haukkumasanoja Ganander keräsi sanakirjaansa myös termejä, joilla niihin viitattiin: haukku- eli soimusana, haukkuma- eli haukuntonimi, soimaus- eli soimunimi, viltiö- eli pilkkasana. Pilkkanimien keksijää tituloitiin nimipiispaksi tai nimisepäksi.
Jos sanakirja olisi julkaistu aikanaan, skällsord-merkinnät olisivat voineet olla sen käyttäjille rahanarvoista tietoa, sillä toisen ihmisen solvaamisesta joutui maksamaan sakkoa, olipa kyse kiukuspäissä päästetystä herjaussanasta tai harkitusta loukkaamisesta. Jos toista nimitteli julkisesti väenkokouksessa tai kadulla, sakot kaksinkertaistuivat.
Vauhtia saunapeuraan ja kynkkäjalkaan
Useimmat sanakirjassa haukkumasanoiksi merkityistä ilmauksista ovat bahuvriihityyppisiä yhdyssubstantiiveja, jotka tarkoittavat henkilön ominaisuutta tai osaa mutta joita käytetään viittaamaan koko henkilöön: tohlopeukalo, sossosormi, räkänenä. Niiden rinnalla on muutama johdos, kuten adjektiivit kinnahainen ja konttainen sekäsubstantiivit rähmäkkä, rähmys ja räämätti.
Laiskuus ja vetelyys antoivat aihetta lukuisiin haukkumasanoihin, sellaisiin kuin pankkopeura, pirttikarhu, poropalli, poroperse, puntaripuo ja saunapeura. Pankko- ja saunapeura eivät hevillä liikahtaneet uuninpankolta tai saunan lauteilta. Pirtin lämpimässä viihtyivät myös pirttikarhu sekä poropalli ja -perse, ja yhtä lailla töihin usuttamista vaati puntaripuo, joka ei saanut takapuoltaan irti penkistä.
Haukkumasanojen joukossa on runsaasti fyysisiin ominaisuuksiin viittaavia nimityksiä, kuten kynkkäjalka, mätimaha ja tylsäleuka. Halventavaa sävyä on usein vahvistanut ajatus näkyvän ominaisuuden taustalla piilevästä kielteisestä luonteenpiirteestä: mätimahan iso vatsa osoitti ahneutta, ja ontuva kynkkäjalka ja hampaaton tylsäleuka olivat myös työntekijöinä aikaansaamattomia, laiskoja ja hitaita.
Kaikilta ei työnteko sujunut näppärästi, vaikka yritystä olisi ollutkin. Jotkut olivat kerta kaikkiaan rähmäköitä ja rähmyksiä eli hidastelijoita. Tohlopeukalolla oli mitä ilmeisimmin peukalo keskellä kämmentä, ja voi sitä miesparkaa, joka huomasi naineensa sossosormen. Liiallinen suulaus ja suuret puheet ovat antaneet virikettä useaan suu-loppuiseen haukkumasanaan: kopsasuu, prunttisuu, trotosuu ja virsusuu. Troto on merkinnyt tuohitötteröä ja kopsa tuohivakkaa, josta on ruokittu hevosia, pruntti puolestaan juomatynnyrin aukkoa. Toisenlaisiin ominaisuuksiin viittaavat sanat lohosuu ja vääräsuu: lohosuu oli laiskuri, joka vain istui suu ammollaan töllistellen, ja vääräsuu oli kiukkupussi.
Kurmukerttu löylyttää lollieskon
Ganander on kirjannut kokonaisen sarjan muhkeita titteleitä, joilla haukkujen kohde on sijoitettu kaltaistensa elukoiden joukkoon: kanain kapteeni, lammasten laamanni, porsasten pormestari, sikain sihteeri. Eläinmaailmasta on löytynyt vertauskohta myös niille, joita on haukuttu unisiaksi, täikukoksi ja kuttakoiraksi (kutta ’heittiö’).
Juopoksi on haukuttu sanalla trankkisaapas; trankki merkitsee käynyttä viinaseosta ja viinan tislauksesta jäänyttä sakkaa. Haukuttavan juomatavoista kertovat yhtä lailla sanat trankkilakki, trankkipytty ja trankkihallas (hallas ’hallava tai punertava lehmä’), vaikkei niitä ole erikseen haukkumasanoiksi merkittykään.
Erisnimipohjaisiakin haukkumasanoja joukosta löytyy: lolliesko, loropentti, rätyperttu ja kurmukerttu. Lolliesko on ollut laiska lolli, ja loropentti on vetelehtiä lorotellut joutilaana. Rätyperttu puolestaan on ollut huolimaton ja siivoton ulkoasultaan tai puheiltaan. Naisista tähän muutoin miehiseen joukkoon on joutunut äkäinen kurmukerttu.
Seksuaalisanastosta haukkumasanojen perusosina esiintyvät sekä vittu että mulkku. Esimerkiksi huhtomulkku merkitsi tuhlaria. Haukkumasanan alku on samaa kantaa kuin verbi huhtoa, jolla on ollut myös merkitys ’tuhlata’. Sanakirjasta löytyy pari muutakin mulkku-loppuista yhdyssanaa, jotka vaikuttavat haukkumasanoilta: tappelumulkku on merkinnyt tappelupukaria, lahjamulkku eli lahjaperse puolestaan lahjuksien ottajaa.
Haukkumasanojen rajankäyntiä
Jo pienellä selailulla nykylukija löytää Gananderin sanakirjasta paljon muitakin haukkumasanoja kuin sellaisiksi nimenomaan merkityt. Siinä, missä räkänenä tiedetään haukkumasanaksi, on tuskin sen parempi kuulla olevansa kuola- tai rahkasuu; rahka on merkinnyt rupea ja juoman sakkaa. Ja jos seppä on saanut tuhka- eli porovasaran maineen, työt ovat tainneet jäädä vähiin.
Ganander kokosi sanakirjansa monen eri henkilön sanastokeräelmien pohjalta, mikä selittänee sitä, että haukkumasanat vaikuttavat sattumanvaraisesti merkityiltä. Vaikka näistä avustajista ja yhteistyökumppaneista ei ole säilynyt juurikaan tietoa, on ilmeistä, että kaikki eivät ole noudattaneet yhtä tarkkaa keruutekniikkaa ja merkintätapaa. Moni sanoista on kuitenkin pääteltävissä ainakin mahdolliseksi haukkumasanaksi selitteen perusteella (esim. kopiopää ’tom i huvudet’, uunipeura ’sömnsugga, som vistas på ugn, en mes’). Yhdyssanojen lisäksi tässä joukossa on myös runsaasti erilaisia johdoksia, kuten typerystä merkitsevät tolkki, tollo, tollero, töllerö, tollisko ja tolvana.
1700-luvullakin suomalaisilla oli siis käytössään koko joukko sanoja, joilla ilkeiltiin tai tuiskahdettiin toiselle, toisinaan myös loukattiin toista harkitusti. Vanhaa sanakirjaa lukemalla on kuitenkin mahdotonta tavoittaa täysin entisajan ihmisen kokemusta, sillä viime kädessä ilmauksen sävy rakentuu vasta elävässä puhetilanteessa puhujan intentiosta ja kuulijan tulkinnasta: Tarkoitanko loukata sinua? Koenko sanasi loukkaukseksi?
Kirjallisuutta
Ganander, Christfrid 1997: Nytt Finskt Lexicon. Alkuperäiskäsikirjoituksesta ja sen näköispainoksesta toimittanut Liisa Nuutinen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura – Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki.