Suomessa puhuttavaa romanikielen murretta eli Suomen romanikieltä on huollettu liki neljänkymmenen vuoden ajan. Virallisen kielenhuollon alku sijoittuu 1960- ja 1970-lukujen taitteeseen, jolloin opetusministeriön asettama ortografiakomitea sai tehtäväkseen laatia romanikielelle helppolukuisen ortografian ja sen pohjalta normatiivisen sanaston (1971). Ortografiakomitean puheenjohtajana oli Pentti Aalto, jäseninä Viljo Koivisto, Pekka Sammallahti ja Mirjam Karimus. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa romanikielen huolto sai muodollisesti alkunsa vuonna 1997, jolloin ensimmäinen romanikielen lautakunta aloitti kolmivuotisen toimikautensa puheenjohtajanaan professori Matti Leiwo.
Lautakunnan tehtävänä on päättää romanikielen käyttöä koskevista periaatteellisista ja yleisluonteisista suosituksista. Suositukset koskevat sekä kielen rakennetta että sanastoa. Suurehko osa lautakunnan työstä on termityötä, jonka tavoitteena on kehittää kieltä paremmin nyky-yhteiskunnan viestintävälineenä toimivaksi. Tämä on tarpeen, koska romanin sanaston luontainen kehitys paljolti pysähtyi toisen maailmansodan jälkeisiin yhteiskunnallisiin muutoksiin: suurperheiden määrä väheni kaupungistumisen myötä, ja maatalouden koneellistuminen teki romanien perinteisistä käsityöelinkeinoista suurelta osin tarpeettomia.
Romanikielen lautakunta sopi toimintaansa aloittaessaan vuonna 1997, että kielen normeja ja uusia termejä luotaessa tavoitteena olisi ennen kaikkea selkeys ja ymmärrettävyys ja että pyrkimyksenä olisi pysytellä lähellä puhuttua kansankieltä. Sanastoa voitaisiin kuitenkin tarpeen mukaan täydentää mukauttamalla siihen yleisesti tunnettuja lainasanoja muista kielistä (esim. parlamentos ’parlamentti’). Keskustelua on käyty muun muassa suhtautumisesta tuoreisiin skandinaavisiin ja suomalaisperäisiin lainasanoihin. Lisäksi on keskusteltu romanikielen käyttöalasta: millä eri elämänalueilla romanikieltä oikeastaan halutaan tulevaisuudessa käyttää?
Selkeys ja ymmärrettävyys
Romanien monikielisyys ja suomen hallitseva asema heijastuvat kaikessa käytännön kielenhuoltotyössä. Selkeys ja ymmärrettävyys ilmenevät monesti pyrkimyksenä muodostaa romanin ilmauksista rakenteeltaan läpinäkyviä suomeen verrattuna. Useimmat uudet termit ovat käännöslainoja suomesta, esim. folkengo naaluno ’kansanedustaja’, bringosko ~ bukkosko goono ’keuhkopussi’ (Viljo Koiviston kehittämä sana), horttas ranniba ’oikeinkirjoitus’ (VK), louvesko thouviba ’rahanpesu’ (VK) jne. Läpinäkyvyys auttaa romaneja ymmärtämään romanikielisiä tekstejä, mutta on myös kytköksissä monien romanien tapaan tuottaa kieltä kääntämällä suomesta.
Läpinäkyvyyspyrkimys saattaa toisaalta johtaa kielen rakenteen muutokseen. Romanimurteet eivät ole alkuaan suosineet yhdyssanoja, mutta nykyisin adjektiiviattribuutin tai substantiivin genetiivin ja pääsanan muodostamia kokonaisuuksia on alettu kirjoittaa yhteen suomen mallin mukaan, esim. aprunodikkiboskiero ’ylitarkastaja’, arteskomuseos ’taidemuseo’. Tämän arvellaan myös helpottavan merkityskokonaisuuksien hahmottamista. Lisäksi on alettu luoda suomen kielen mallin mukaisia yhdyssanoja, joissa sekä määrite- että perusosa ovat nominatiivisijaisia. Tällainen rakennetyyppi on ollut romanikielelle lähes täysin vieras.
Toisaalta romanikielen huollossa on suhtauduttu myös puristisesti sanojen lainaamiseen lähikontaktikielistä, minkä seuraukset ovat usein käänteisiä selkeyden ja ymmärrettävyyden tavoitteelle. Fonologiselta muodoltaan kaikkein läpinäkyvimmin skandinaavisia ja varsinkin suomalaisia lainasanoja pyritään tietoisesti välttämään ja korvaamaan ne kielen alkuperäisinä pidettävien ainesten avulla, mieluiten indoarjalaisiin kieliin eli sanskritiin ja prakritiin palautuvilla sanoilla.
Purismiin liittyy ainakin kolmenlaisia ongelmia: ensinnäkin eronteko lainattujen ja alkuperäisten kielenainesten välillä edellyttää etymologista tietoa, jota termien kehittäjillä ei kuitenkaan ole riittävästi, vaan valinta perustuu paljolti intuitioon. Toiseksi Suomen romanin alkuperäinen, indoarjalainen sanastonosa käsittää vain noin 450 juurta ja on käytännön sanastotyöhön liian suppea. Edes Euroopan romanimurteissa indoarjalaista sanastoa ei ole kuin 650–700 juurta. Kolmanneksi indoarjalaista sanastoa hyödyntävät sanaliittomuodosteet ovat paitsi monitulkintaisia usein myös rakenteellisesti raskaita.
Pysyminen lähellä puhuttua kansankieltä
Päätös pysytellä lähellä puhuttua kansankieltä on yhteydessä selkeyden ja ymmärrettävyyden tavoitteeseen, koska sillä pyritään estämään normitetun kielen liiallinen vaikeutuminen. Päätös estää yhtäältä liian pitkälle viedyn historiallisen rekonstruktion, jonka Suomen romanin aineistolähteet aina 1700-luvun lopulta saakka ja tietämys romanikielen varhaisvaiheista periaatteessa mahdollistaisivat, ja kumoaa toisaalta kaikkein räikeimmät innovaatiot.
Päätös puhutun kielen muotojen lähellä pysyttelemisestä yhdistyy lisäksi helposti vaihtelun sallivuuteen. Suomen romani jakaantuu suomen tavoin itä- ja länsimurteeseen. Romanin kirjakieli on lähtenyt muotoutumaan pitkälti länsimurteen pohjalta ennen kaikkea tutkija Viljo Koiviston aina 1970-luvun alusta tekemän normitus- ja sanakirjatyön vuoksi, mutta pääasiassa itämurteen puhujista koostuva romanikielen lautakunta on hyväksynyt kielen normiin rinnalle myös itämurteen muotoja ja sanoja. Lautakunta ei ole yleensä kuitenkaan halunnut selvästi suosia kumpaakaan keskeistä alamurretta, vaan kodifikaatiotyön tuloksena on ollut runsaasti vaihtoehtoja salliva sekamuoto.
Käytännön kielenhuoltotyössä lähes kaikkien kukkien on annettu kukkia. ”Oikean” kielen tuottamisesta on siten tehty helppoa kieltä hyvin osaaville, koska heidän ei tarvitse muistella sääntöjä. Toisaalta oppimateriaaleissa joudutaan kuvaamaan erittäin laajalti vaihtelutapauksia, joskus jopa sana sanalta. Tämä tekee oppimateriaalien laadinnasta hankalaa, kielen opettamisesta vaikeaa ja sen oppimisesta vaivalloista. Lisäksi valtavasti variaatiota sisältävien tekstien ymmärtäminen on työlästä.
Kansainvälisyysperiaate
Romanikielen huollon alun pitäen sovituista periaatteista vähiten on sovellettu kansainvälisyysperiaatteetta. Lainasanojen pelätään liiaksi etäännyttävän kirjoitettua normatiivista kieltä puhutusta kielestä. Lainat vieraista kielistä ovat lähinnä tunnetuiksi otaksuttuja sivistyssanoja esimerkiksi englannista, ruotsista tai suomesta. Euroopan muista romanimurteista lainataan sanoja vain harvoin, vaikka juuri romanin muut variantit muodostaisivat luonnollisen kontaktipinnan. Sitä paitsi yhteisen sanaston omaksuminen lähentäisi Suomen romanin puhujia kielellisesti muiden maiden romaneihin ja helpottaisi muiden romanimurteiden oppimista, jota monet romanit ovat toivoneet.
Olisiko tässä kuitenkin periaatteellisen pohdinnan paikka: mistä romanimurteista lainattaisiin – kalderašista, lovarasta, erlistä, sintistä vai romungrosta? Entä millaista sanastoa voitaisiin lainata – johtaisiko laajamittainen sanaston lainaaminen lopulta siihen, että tuttuja ruotsalaisia, tanskalaisia ja suomalaisia lainasanoja alettaisiin tiedostamatta tai tietoisesti korvata slaavilaisilla, turkkilaisilla ja romaanisilla lainasanoilla?
Lähteet
Granqvist, Kimmo 2002. Finnish Romani Phonology and Dialectology. SKY Journal of Linguistics 15: 61–83.
Granqvist, Kimmo 2007. Suomen romanin äänne- ja muotorakenne. Helsinki: Suomen Itämainen Seura, Kotimaisten kielten tutkimuskeskus.
Granqvist, Kimmo & Helena Pirttisaari 2003. Suomen romanin leksikaalisista kerrostumista ja niiden fonologisista ja morfologisista prosesseista. Puhe ja kieli 23:1: 25–41.
Leiwo, Matti 1999. Suomen romanikielen asemasta ja huollosta. Ks. Pekkola, Seppo (1999, toim., 127–139).
Matras, Yaron 2002. Romani. A Linguistic Introduction. Cambridge: Cambridge University Press.
Mustalaiskielen normatiivi sanasto. Eripainos Mustalaiskielen ortografiakomitean mietinnöstä 1971: A 27. Moniste. Helsinki.
Pekkola, Seppo 1999, toim. Sadanmiehet. Aarni Penttilän ja Ahti Rytkösen juhlakirja. Suomen kielen laitoksen julkaisuja 41. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.
Pirttisaari, Helena 2002. Suomen romanin partisiippien morfologiaa. Pro gradu työ. Helsingin yliopisto.