Pikakirjoituksen juuret ulottuvat yli kahdentuhannen vuoden taakse. Tunnetuimpia pikakirjoitusjärjestelmiä ajalta ennen ajanlaskuamme alkua olivat ns. Tiron merkit. Marcus Tullius Tiron kerrotaan olleen kuuluisan roomalaisen poliitikon, filosofin ja puhujan Ciceron (106 eaa. – 43 eaa.) entinen orja. Hän loi kirjoitusjärjestelmän, jolla pystyttiin tallentamaan puhetta nopeammin kuin tavallisella kirjoituksella, ja sen ansiosta esimerkiksi Ciceron puheita on säilynyt jälkipolville. Tiron järjestelmä koostui tuhansista merkeistä, jotka tarkoittivat latinan kielen sanoja ja tavuja.

Tiron merkkejä käytettiin keskiajalle asti. Pikakirjoituksen seuraava isompi harppaus tapahtui Englannissa 1600- ja 1700-luvulla. Tällöin keksittiin antaa omat merkit äänteille eikä tavuille, ja sanan muodostavat merkit liitettiin toisiinsa kynää nostamatta, mikä nopeutti kirjoittamista.

Geometrisesta kursiiviin

Englantilaiset järjestelmät koostuivat suorista viivoista, silmukoista ja ympyrän kaarista, ja niitä kutsutaankin geometrisiksi järjestelmiksi. Vokaalit merkittiin yleensä erillisillä pisteillä tai viivoilla, jotka saattoi kiireen tullessa jättää pois. Tunnetuin englantilaisista geometrisista pikakirjoitusjärjestelmistä lienee Isaac Pitmanin järjestelmä (1837).

1800-luvun alussa Saksassa syntyi toisenlainen suuntaus eli kursiiviset järjestelmät, joissa noudatettiin kaunokirjoituksen mukaista kallistusta oikealle. Konsonanttimerkit yhdistettiin sideviivoilla, joiden pituutta, korkeutta tai muotoa vaihtelemalla voitiin kätevästi ja nopeasti symbolisoida vokaaleja. Tunnetuin näistä on Gabelsbergerin järjestelmä (1834), josta tuli eräänlainen kursiivisten järjestelmien kantaisä. Mm. Lars Neovius-Nevanlinnan suomenkielinen järjestelmä (1874) perustuu Gabelsbergerin järjestelmään. Ruotsissa eversti Olof W. Melin meni vielä Gabelsbergeriä pidemmälle ja antoi omat kiinteät merkit myös vokaaleille (1892).

Logiikka kaiken perustana

Nykyisen pikakirjoitusjärjestelmän pohjana on siis looginen perusjärjestelmä, jossa kielen äänteillä on omat vakiintuneet merkit tai merkintätavat. Se ei perustu mielivaltaisesti keksittyihin symboleihin, jotka merkitsevät tuhansia eri tavuja  tai sanoja – sellainen järjestelmä olisi hidas opetella ja kankeakäyttöinen. Sen sijaan erilaisille päätteille, etuliitteille ja kielen yleisimmille sanoille on olemassa lyhenteitä, koska ne nopeuttavat merkittävästi kirjoittamista.

Se, miten nopeasti pikakirjoituksen oppii, riippuu paljolti opiskelutahdista ja motivaatiosta. Jos käyttää tunnin viikossa, oppimiseen menee varmasti kuukausia. Toisaalta vaikkapa kesäloma voi riittää hyvin, mikäli opiskelee itse ja voi kysyä asiantuntijalta apua kiperiin kysymyksiin. Pikakirjoitus ei ole pelkkää motoriikkaa vaan edellyttää myös hyvää kielen tuntemusta, ja siksi hyvä vaihe opetella sitä alkaa yleensä teini-iästä.

Henkeäsalpaavia nopeuksia

Pelkkä pikakirjoituksen perusjärjestelmä ei riitä puhenopeuteen, vaan sitä varten on olemassa lyhennysoppi. Tavallisia lyhennyskeinoja ovat joidenkin sanojen kirjoittaminen yhteen, sanan alun, keskiosan tai lopun kirjoittamatta jättäminen ym. Lyhennysoppiakin käyttävältä pikakirjoittajalta vie pikemminkin vuosia kuin kuukausia  saavuttaa puhenopeus, ja huippunopeudet vaativat huippulyhenteitä.

Nopeimmat pikakirjoittajat voivat saavuttaa erittäin suuren kirjoitusnopeuden, jopa yli 500 tavua minuutissa eli  8–9 tavua sekunnissa. Tällainen puhenopeus vaatii pitkään jatkuessaan puhujaltakin ponnisteluja. Tavallisena voidaan pitää puhenopeutta 250–300 tavua minuutissa, vaikka puhujia toki on hyvin erilaisia.

Eri kieli, eri järjestelmä

Pikakirjoitus ei ole universaalia, toisin sanoen opiskelemalla suomalaista pikakirjoitusta ei samalla opi muunkielistä pikakirjoitusta. Nopeasti kirjoitettavia merkkejä ei ole rajattomasti, ja merkit on jaettava kielen äänteiden yleisyyden mukaan. Järjestelmä siis luodaan yhdelle kielelle, ja vaikka sitä voi sovittaa muillekin kielille, se on harvoin näille optimaalinen.

Kullekin kielelle on siis oma järjestelmänsä, mutta joillekin – esimerkiksi saksan ja englannin kielelle – on kehitetty jopa satoja eri järjestelmiä. Se kuulostaa ehkä järjettömältä, mutta menestyneen pikakirjoitusjärjestelmän luominen on saaattanut maineen ja kunnian lisäksi tuoda tuloja, esimerkiksi oppimateriaalien kautta. Täytyy muistaa, että pikakirjoitus oli tavallaan nauhurin edeltäjä ja pikakirjoituksen osaaminen oli joissakin ammateissa jopa pakollista. Se loi markkinat ja synnytti kilpailua.

Pikakirjoituskoneet

Pikakirjoitusta varten on kehitetty myös koneita. Ensimmäiset pikakirjoituskoneet kehitettiin viime vuosisadan alussa. Pikakirjoituskoneita on lähinnä suurissa maissa, esimerkiksi anglosaksisessa maailmassa ja Kiinassa.

Konepikakirjoituksessa käytetään aakkosten kirjaimia eikä pikakirjoitusmerkkejä. Suurin ero tavalliseen näppäimistöön ovat näppäimet: niitä painetaan useita kerrallaan, kuten vaikkapa pianon koskettimia. Yhden sanan voi siis kirjoittaa yhdellä ainoalla painalluksella. Suomessa ei käytetä pikakirjoituskoneita, mikä johtunee markkinoidemme pienuudesta.

Pikakirjoituskoneiden etuihin kuuluu, että ne voi kytkeä tietokoneeseen. Se mahdollistaa mm. puheen lähes reaaliaikaisen tekstittämisen.

Käyttöalueet

Pikakirjoituksen tarkoitus on alusta lähtien ollut puheen tallentaminen. Se on ollut tärkeää mm. parlamenteissa – onhan avoimuus yksi demokratian kulmakiviä. Kansalaisten pitää voida lukea, mitä vallanpitäjät ovat sanoneet, ja puheet on tallennettava jälkipolville. Suomen valtiopäivillä pikakirjoittajia käytettiin vuodesta 1863 alkaen (suomenkielisiä vuodesta 1877), mutta 1950-luvulla eduskunnassa alettiin käyttää nauhureita ja pikakirjoitus jäi vähitellen historiaan. Nykyään eduskunnan istunnoista tehdään täydelliset pöytäkirjat digitaalisen äänitallenteen avulla.

Kokouspikakirjoittajia käytetään edelleen esimerkiksi Pohjoismaiden neuvoston jokavuotisessa istunnossa. Muista Pohjoismaista Ruotsi ja Norja käyttävät edelleen pikakirjoittajia parlamenteissaan. Lisäksi näissä kuitenkin käytetään myös äänitallennetta.

Tallennusvälineiden yleistyminen on vähentänyt pikakirjoituksen käyttöä, eikä pikakirjoitustaitoa enää edellytetä missään ammatissa. Näin myös opiskelu on vähentynyt ja tunnettuus hiipunut.

Verraton muistiinpanoväline

Mikä merkitys pikakirjoituksella sitten nykyisin on ja mikä on sen käyttötarkoitus, jos puheen tallennus tapahtuu nauhureilla tai tietokoneilla?

Luonnos- ja muistiinpanovälineenä pikakirjoitus on edelleen lyömätön. Käyttöliittymäksi riittää paperi ja kynä, ja se on monta kertaa nopeampaa kuin tavallinen kirjoitus, vaikka ei pikakirjoittajana olisikaan nopeimmasta päästä. Kirjailija Astrid Lindgrenin kerrotaan sanoneen, että hän ei koskaan olisi ehtinyt kirjoittaa kaikkia kirjojaan, jollei olisi osannut pikakirjoitusta. Monille opiskelun syyksi riittää pikakirjoituksen logiikka, esteettisyys ja salaperäisyys.

Vaikka moderni tekniikka on syrjäyttänyt pikakirjoituksen puheentallennuksen välineenä, ei pikakirjoituksenkin aikanaan synnyttänyt perusongelma ole kadonnut: puheen muuntaminen tekstiksi mahdollisimman vääristymättömänä ei edelleenkään onnistu ilman ihmistä. Vaikka puheentunnistusohjelmat kehittyvät, nekään eivät pysty ymmärtämään ja tulkitsemaan puhetilanteen vaikutusta ja puheessa esiintyvää tulkinnanvaraisuutta. Lyhyesti voisi todeta, että missä teksti, siellä ihminen.

Pikakirjoitusta voi opiskella Helsingin Työväenopistossa tai online-kurssilla Suomen Pikakirjoittajayhdistyksen sivuilla www.pikakirjoitus.fi(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun). Yhdistyksellä on  myös Facebook-sivut.