Käsikirjat ovat yleensä paksuja opuksia – Tietokirjoittajan käsikirjassa on vain 167 sivua. Teos esittelee vaihe vaiheelta taipaleen, joka kirjoittajalla on kuljettavanaan kirjan ideoinnista sen julkaisemiseen ja markkinointiin asti.

Vaikka mieltäisikin kirjoittamisen yksinäiseksi istumatyöksi, tästä oppaasta tietokirjoittaja saa esimakua siitä, kuinka moni kokki pistää lusikkansa samaan soppaan, ennen kuin kirja on julkaistu. Oppaan tekijä Virve Mertanen työskentelee kustannustoimittajana Työterveyslaitoksessa.

Tiiviiseen tietopakettiin mahtuu paljon asiaa. Turhalta kirjoittamiselta välttyy, kun malttaa selvittää itselleen ja kustantajalleen, miksi, mitä ja kenelle on kirjoittamassa sekä kuinka aikoo kirjansa tuotteistaa. Käsikirjan opit auttavat pilkkomaan möhkälemäisen käsikirjoituksen tekstielementeiksi otsikoista ja leipätekstistä alaviitteisiin asti, ja kirjan rakenne alkaa hahmottua. Tärkeimpään lukuun pitää päästä ennen kirjan puoltaväliä, neuvoo Mertanen.

Mitä varhaisemmassa vaiheessa kirjoittaja ideoi kuvitusta, sitä paremmat mahdollisuudet on tuottaa tietokirja, jossa teksti ja kuvat yhdessä välittävät tietoa eikä kuvitus toimi vain päälle liimattuna koristeena. Myös sitaattien ja kuvien käyttöoikeudet kannattaa varmistaa. Toisaalta kirjoittajan on turha käyttää aikaa fonttikokeiluihin ja tekstin ulkoasun muotoiluun, sillä käsikirjoituksen tulee olla muuntelukelpoista raakatekstiä taittajan työstettäväksi.

Kieliasultaan kirja on omien oppiensa mukainen, selkeää ja konstailematonta tekstiä. Jo havainnolliset otsikot kertovat paljon kirjan sisällöstä. Paikoin sisältöä on paloiteltu liiankin pieniin annoksiin, kun samalla aukeamalla on väliotsikkoa, luetelmaa ja rasteripohjaista muistilistaa. Muutama pikkuvirhe pistää silmään: Opas tuskin helpottaa kirjoittajaa, kirjoittamista kylläkin. Aktiivi- ja passiivimuoto sekoittuvat kysymyksessä ”Ovatko nimet ja käsitteet oikein kirjoitettu?” (po. Onko nimet ja käsitteet kirjoitettu oikein?). Parissa kohtaa Suomen tietokirjailijat ry esiintyy nimellä ”Suomen tietokirjoittajat”.

Tästä oppaasta kannattaa lukea liitteetkin. Niistä löytyy tiivis kirjoittajan muistilista, oikeinkirjoitusohjeita, korjauslukumerkit, kustannussopimuksen malli ja Suomen tietokirjailijat ry:n suositukset tekijänpalkkioista. Kirjassa on myös hyvän tietokirjakäytännön mukaisesti lähdeluettelo ja hakemisto sekä laaja sanasto kustannus- ja kirjapainoalalta.

Oikeinkirjoitusohjeiden yhteydessä luetelluista kirjoitusoppaista ja standardeista osa on harmillisen vanhoja painoksia ja laitoksia; esimerkiksi Kielenhuollon käsikirjaa on päivitetty vuoden 1999 jälkeenkin, ja numero- ja merkkistandardista SFS 4175 tuli vuonna 2006 uusi laitos, joka olisi ehtinyt mukaan. Internetin sanastolinkkeihin jää kaipaamaan ainakin Sanastokeskus TSK:n sivuja. Entä miksi muita sanastoja on mainittu vain tietotekniikasta ja sosiaalialalta?

Tietokirjoittajan käsikirjaan on syytä tutustua, jos harkitsee tietokirjan julkaisemista – näin voi välttyä monelta virheeltä ja turhalta työltä. Opas sopii parhaiten ensimmäistä tietokirjaansa suunnittelevalle kirjoittajalle mutta tarjoaa hyötytietoa myös kokeneemmalle kirjantekijälle. Käteen käyvän oppaan jaksaa lukea kiireinenkin kirjoittaja.

Kirjoittaja työskentelee Kielitoimistossa kouluttajana.

Virve Mertanen: Tietokirjoittajan käsikirja. Vastapaino. Tampere 2007.