Vaikka olisi toiminut Kielitoimiston kielineuvojana jo kolmella vuosikymmenellä, 1990-luvulta lähtien, ei työssä pääse pitkästymään. Aina tulee vastaan uutta ja yllättävääkin, sillä kielineuvojalta voidaan kysyä ihan mitä tahansa, mikä jollain lailla liittyy kieleen – ja kielihän liittyy lähes kaikkeen. Siksi neuvoja saa usein mietittäväkseen kysymyksiä, joihin vastaaminen voi vaatia paljonkin selvittämistä ja pohdintaa.
Kielineuvonta on ollut keskeinen ja tunnettu osa Kielitoimiston toimintaa alusta eli vuodesta 1945 lähtien. Se on suora kontakti kielenhuoltajan ja kielenkäyttäjän välillä ja siksi tärkeä osa kielenhuoltajien työtä. Kielenhuollon ja Kielitoimiston historiasta sekä kielineuvonnasta ja sen kysymyksistä on kirjoitettu Kielikellossa useamman kerran, viimeksi vuoden 2020 ensimmäisessä numerossa, jossa on laaja katsaus virallisen kielenhuollon historiaan 1800-luvulta nykypäivään. Siksi en tässä kirjoituksessa esittele tarkemmin kielineuvonnan toimintaa, vaan näkökulma on melko henkilökohtainen eli keskiössä ovat omakohtaiset muistot ja kokemukset neuvojan urani varrelta. – Jutun lopussa on linkkejä aikaisempiin kirjoituksiin.
Vaikka Kielitoimisto-nimistä yksikköä ei Kotimaisten kielten keskuksessa eli Kotuksessa enää ole, nimi on tunnettu ja monien Kotuksen asiakkaiden käyttämä. Käytän sitä myös tässä kirjoituksessa, koska Kielitoimisto on merkittävä osa virallisen kielenhuollon historiaa. Tuo nimi edustaa sitä työtä, jota Kotuksessa ja sen edeltäjäorganisaatioissa on tehty suomen yleiskielen huollon parissa ja jota me nykyiset kielenhuoltajat olemme osaltamme mukana jatkamassa.
Puhelinneuvonnan kulta-aika
Tulin Kotukseen ja Kielitoimistoon uutena työntekijänä 1990-luvun alussa, ja tehtäväkseni annettiin melkein heti kielineuvonta. Mitään erityistä koulutusta tai valmennusta tehtävään ei ole, sillä kielineuvojaksi oppii parhaiten vain neuvomalla – ensin yhdessä jonkun kokeneen kanssa, jolloin mm. tärkeimmät lähteet tulevat tutuiksi, sitten aika pian itsenäisesti. Tärkein saamani ohje on kuitenkin ollut se, että kaikkea ei voi eikä tarvitse tietää itse, vaan apua voi aina pyytää kollegoilta.
Neuvontapuhelimeen vastattiin 90-luvun alussa joka arkipäivä klo 9–14, ja nämä viisi tuntia jaettiin aina tarkasti kahden neuvojan kesken: 2,5 tuntia molemmille. 1990-luvun puolivälissä neuvonta-aikaa tosin pidennettiin ensin parin kuukauden ajaksi klo 16:een ja sitten supistettiin klo 15:een, mikä johtui siitä, että joku teki valituksen ministeriöön. Valittajan mielestä valtion virastossa olisi jonkun pitänyt olla vastaamassa kielenkäyttäjien kysymyksiin ainakin koko virka-ajan, mielellään tietysti muulloinkin. Näin ajattelevilta kuitenkin jää huomaamatta, että kielineuvonta on vain yksi pieni osa Kotuksen toimintaa ja kielenhuoltajilla on runsaasti muitakin töitä kielineuvonnan lisäksi.
1990-luvulla kielikysymyksiin vastattiin vielä pääasiassa puhelimitse ja jonkin verran myös kirjeitse. Nykyisin puhelinpalvelu jatkuu edelleen, mutta sen rinnalla on mahdollista ottaa yhteyttä myös sähköpostitse. Kielineuvonnan kysynnän luonne on vähitellen muuttunut: puhelimella soittaminen ei enää ole kaikille ensisijainen yhteydenoton tapa vaan sähköposti voi tuntua luontevammalta. Soitot puhelinneuvontaan ovatkin 2000-luvun mittaan vähentyneet niin paljon, että tätä nykyä neuvonta-aika on lyhentynyt kahteen tuntiin (klo 10–12).
1990-luku oli puhelinneuvonnan kulta-aikaa. Voi sanoa, että puhelin soi koko ajan, noin 60–80 kertaa päivässä – ja yhden puhelun aikanahan voitiin vastata moneen kysymykseen. Internet oli vielä aika alkuvaiheissaan eikä sähköisiä lähteitä ollut, sen sijaan käytettiin kirjoja. Tärkeä osa neuvojan työtä olikin tietää, mistä teoksesta tieto löytyy tai mistä sitä kannattaa etsiä.
Puhelin soi koko ajan, noin 60–80 kertaa päivässä – ja yhden puhelun aikana voitiin vastata moneen kysymykseen.
Neuvontaa varten oli (ja on) varattu oma huone, jossa oli suuri kirjahylly täynnä lähdeteoksia kaikista mahdollista asioista. Kielenkäytön oppaista käytettiin ahkerasti Terho Itkosen Kieliopasta ja Osmo Ikolan Nykysuomen käsikirjaa. Käden ulottuvilla olivat luonnollisesti myös Nykysuomen sanakirja ja sitten Suomen kielen perussanakirja, jonka ilmestyminen 1990–94 oli merkittävä edistysaskel ja helpotus myös kielineuvojille.
Hyllyissä oli myös monenlaisia sanakirjoja, erikoiskielten sanastoja, fraasi- ja sananparsikokoelmia, tietoteoksia, ainakin pari tietosanakirjasarjaa, standardeja ja tietenkin kaikki Kielikellot. Monenlaista tarpeellista tietoa koottiin myös mappeihin ja arkistokorteille, joita säilytettiin suuressa metallisessa laatikostossa. Kortisto on edelleen satunnaisessa käytössä, ja Kotuksen muutoissa painavan laatikoston siirtäminen on kirvoittanut muuttomiehiltä rumia sanoja.
Puhelin soi noina 90-luvun vuosina niin tiuhaan, että kun yhden puhelun lopetti, tuskin ehti siivota lähdekirjoja takaisin hyllyyn, kun taas joku oli kysymässä uutta kysymystä. Kielineuvonnassa oli kyllä hyvin moderni lankapuhelin, iso ja tyylikkään litteä, ajan hengen mukaisesti beesin värinen tummanruskein somistein. Sen luuri oli myös aika painava. Niinpä jossain vaiheessa sain puhelimeen vastaamisesta rasitusvamman ranteeseen ja kävin sen vuoksi pariin otteeseen lääkärissäkin. Kielineuvojan työssä on siis myös fyysisiä riskejä. Tämän jälkeen neuvojille hankittiin sankaluurit, jotka jättävät molemmat kädet vapaiksi.
Mukana arjessa ja juhlassa
Kielineuvonta on kielenhuoltajan korkeakoulu: se on valtavan opettavaista. Se mitä luulee tietävänsä kielestä ja maailmasta, osoittautuu liian niukaksi, ja lisäksi kielestä pitää opetella puhumaan niin, että kysyjäkin ymmärtää.
Kielineuvoja on mukana ihmiselämän koko kaarella syntymästä kuolemaan. Olen monia kertoja miettinyt lapselle annettavan nimen taivutusta, keskustellut hääkutsun sananvalinnoista ja osallistunut kuolinilmoitusten laadintaan. Suurin osa kysymyksistä kumpuaa tietenkin ihmisten arkielämästä ja työstä.
Tavallisimmat kysymykset liittyvät arkisesti yhdyssanoihin ja erilaisiin oikeinkirjoituksen yksityiskohtiin: lyhenteisiin, välimerkkeihin, alkukirjaimiin. Paljon kysytään myös sanojen tai ilmausten merkityksestä: mitä sana tarkoittaa, voiko tätä sanaa käyttää tässä yhteydessä, mikä muu sopisi tilalle, onko tämä sana tyylillisesti sopiva? Lauseopilliset kysymykset ovat kirjava joukko: erilaiset kongruenssiasiat (suurin menoerä on vai ovat palkat, toimivat opettajana vai opettajina), objektin sija, erilaiset rektiot eli mihin muotoon jokin sana vaatii seuralaisensa. Kysymys alkaa tekemään -muodosta on esimerkki rektiosta, jonka hyväksymistä harmitellaan neuvonnassa edelleen usein.
Taivutuskysymysten klassikoihin kuuluu eräiden kolmitavuisten substantiivien monikon partitiivin ja genetiivin muodostus: palveluja, palveluita, palvelujen, palveluiden, palveluitten; laatikkoja, laatikoita, laatikkojen, laatikoiden, laatikoitten. Vaihtoehtoja on monta, ja sekin voi olla hankalaa. Muistan, kuinka kerroin eräälle kysyjälle palvelu-sanan taivutusmuotojen vaihtoehdoista ja että niistä voi valita korvaa eniten miellyttävän, jolloin hän kysyi hiukan ahdistuneena: ”Miten te itse sanoisitte?”
Neuvoja mukana maailman muutoksessa
Kukin aika ja sen puheenaiheet heijastuvat kysymyksiin. 1990-luvulla tekniikan huippua edustivat vielä faksit, ja faksi-sanan lyhenteestä kysyttiin tiuhaan. Faksin rinnalle suositettiin termiä telekopio, mikä nykyisin tuntuu ehkä jo hiukan hilpeältä.
Puhelinnumerot olivat toinen kestoaihe: miten ne ryhmitellään, miten suuntanumero merkitään (sulut vai ei)? Sitten matkapuhelimet eli kännykät tulivat kaikkien ulottuville, mistä seurasi myös kielikysymyksiä. Miten merkitään käyntikorttiin matkapuhelinnumero, käytetäänkö numeron edellä lyhennettä NMT vai GSM vai jotain muuta merkintää? Nämä olivat silloin tärkeitä merkintäseikkoja.
Internet alkoi tulla tutuksi, ja monta vuotta piti vastata kysymykseen sanan taivuttamisesta (internetiin vai internettiin) ja alkukirjaimesta: iso vai pieni. Kielitoimisto suositti isoa alkukirjainta. Perustelu oli se, että internet on verkon – joskin aika laajan – yksilöivä nimi, siis erisnimi. Asiasta tuli kirjainta suurempi ongelma, ja lopulta tarvittiin suomen kielen lautakunta päättämään, että internet voidaan kirjoittaa myös pienellä alkukirjaimella. Tämä tapahtui vasta vuonna 2007.
1990-luvun alkuun osui maailmanpoliittisia mullistuksia, mm. Neuvostoliiton hajoaminen, Baltian maiden itsenäisyyden palauttaminen, Tšekkoslovakian jakautuminen Tšekiksi ja Slovakiaksi. Tämä kaikki näkyi kielen- ja nimistönhuollossa ja kielineuvonnassa. Entiset neuvostotasavallat muodostivat Itsenäisten valtioiden yhteisön, IVYn, ja lyhenteen käyttö sekä valtioiden nimien kirjoitusasut tuottivat päänvaivaa: Tadžikistan, Azerbaidžan (hattu-z vai zh ja mihin kohtaan), Kirgisia vai Kirgisistan. Tšetšeniassa kuohui, ja suhujen lisäksi opeteltiin taivuttamaan pääkaupungin Groznyin nimeä.
Suomi päätti liittyä Euroopan yhteisöön, josta sittemmin tuli Euroopan unioni. Aluksi tosin kielenhuoltajat yrittivät suosittaa asua Euroopan liitto, mutta suositus ei saanut kannatusta. Jossain vaiheessa kysymyksiä synnytti ecu eli European Currency Unit, jonka sitten korvasi euro.
Lähestyi vuosituhannen vaihde, ja millennium-sanan n:istä kyseltiin: kuinka monta niitä tarvitaan? Nyttemmin kysytään puolestaan sanan millenniaali kirjoitusasua, kun millenniaalisukupolvi on tutkijoiden kiinnostuksen kohteena.
Tietoa helposti saataville
Poliittisesta kuohunnasta ja sen aiheuttamista kysymyksistä huolimatta 1990-luvusta nousee päällimmäisenä mieleeni kysymys ”Mikä on numeron lyhenne?”. Jostain syystä numero-sanan lyhennettä (nro tai n:o) kysyttiin kutakuinkin joka ikinen päivä ja joskus useamman kerran päivän aikana. Jossain vaiheessa jo selvästi 2000-luvun puolella sitten huomasin, että numeron lyhenne ei enää kiinnostakaan ketään. En muista, koska olen viimeksi päässyt vastaamaan tähän kysymykseen. – Samoin on käynyt faksille, puhelinnumeroiden ryhmittelykysymyksille ja ecujen ja eurojen merkintäseikoille.
Miksi numeron lyhenne ei enää kiinnosta ketään? Yksi selitys on varmasti sähköisten lähteiden lisääntyminen 2000-luvun aikana. Kielitoimistossa on tehty paljon töitä, jotta pystyisimme tarjoamaan kielenkäyttäjille apuvälineitä omaehtoiseen tiedon hankintaan eli leikillisesti sanoen tekemään itsemme tarpeettomiksi. Kun kirjoittaja voi ratkaista itse helposti tarkistettavissa olevat kysymykset, voidaan kielineuvonnassa keskittyä kysymyksiin, jotka vaativat ehkä enemmän pohtimista ja soveltamista.
Kielitoimistossa on tehty paljon töitä, jotta pystyisimme tarjoamaan kielenkäyttäjille apuvälineitä omaehtoiseen tiedon hankintaan.
Sanakirjojen ja ohjemateriaalin sähköistyminen alkoi Kotuksessa Suomen kielen perussanakirjasta, joka julkaistiin cd-rom-muotoisena vuonna 1997. Perussanakirjan seuraaja Kielitoimiston sanakirja avautui verkkoon vuonna 2004, ja sähköinen Kielikellon arkisto eli Verkko-Kielikello avattiin vuonna 2000. Sittemmin Kielitoimiston sanakirja ja Kielikello ovat muuttuneet maksuttomiksi (sanakirja vuonna 2014 ja Kielikello 2018), ja vuonna 2015 avattu Kielitoimiston ohjepankki on tehnyt tiedonhaun yhä helpommaksi.
Englantia ja erikoisalojen termejä
Kansalaisten luottamus Kielitoimiston neuvontaan ja sen kykyihin on suuri, joskus jopa pelottavan suuri. Neuvoja saa tuon tuosta eteensä kysymyksen, jonka aihepiiri saattaa olla hänelle täysin vieras mutta jonka ratkaisemiseksi tarvitaan syvällistä asiasisällön tuntemusta.
Apua voidaan pyytää vaikkapa Suomessa tuntemattomien eläin- ja kasvilajien nimeämiseen: ”Onko suomenkielistä nimeä eräälle Siperiassa tavattavalle särkilajille, ja jos ei ole, mikä voisi olla hyvä nimi?”
Tavallista on myös, että halutaan lyhyt ja ytimekäs suomenkielinen vastine jollekin englanninkieliselle termille: ”Miten ilmaistaan suomeksi se, mihin englannissa viitataan termillä trade compliance?” ”Mitkä olisivat suomenkieliset vastineet termeille scaffolding ja apprenticeship?”
Monet erikoisalojen ja tieteen kielen termiongelmat ovat kyllä kielineuvojalle ylivoimaisia, kuten tämäkin: ”Hylkeen munuaisten anatominen termistö on latinan- ja englanninkielistä. Tarvitsisin suomenkielisiä termejä tutkimustani varten, voitteko auttaa?”
Kaikkeen siis kuitenkin pyritään vastaamaan, mutta aina se ei ole mahdollista. Silloin yritetään miettiä, mistä muualta kysyjä voisi tiedustella asiaansa. Yhteistyö on aina ollut kielenhuoltotyössä tärkeää. Kotuksen muulla henkilökunnalla on valtavasti kielineuvonnassakin tarvittavaa tietoa, esimerkiksi murteista, etymologiasta, sanaston kehityksestä, uudissanoista, merkityksenmuutoksista ja vanhasta kirjasuomesta.
Jos Kotuksesta ei löydy apua, voidaan kääntyä yliopistojen ja erikoisalojen asiantuntijoiden, kuten Duodecim-seuran lääketieteen sanastolautakunnan tai Sanastokeskus TSK:n, puoleen. Nimistönhuoltajilla ja virkakielenhuoltajilla on luonnollisesti omat yhteistyökumppaninsa. Muistanpa kerran soittaneeni johonkin optikkoliikkeeseenkin, kun piti selvittää silmälaseihin liittyvää termikysymystä. Tämä tapahtui ennen Google-aikaa; nykyisin tietoa löytyy paljon pelkästään verkosta etsimällä.
Toisinaan varsinkin vaikeat termikysymykset silti turhauttavat. Silloin on hyvä muistaa, että vaikka kielineuvontaan kohdistuvat odotukset ovat joskus epärealistisia, on tärkeää, että kysytään. Kysymykset ovat ajoittain vaikeita ja työläitä mutta paljon pahempi tilanne olisi, jos kielenkäyttäjien asenne olisi se, että ei suomenkielisillä ilmauksilla ja termeillä ole väliä, antaa mennä englanniksi.
Kielineuvonta ja elämän merkitys
Kielineuvojan urallani olen päässyt pohtimaan yhdessä kysyjän kanssa sitäkin, onko elämällä merkitystä. – Tässä tapauksessa kyse oli kuitenkin vain sijamuoto-ongelmasta: onko elämässä vai elämällä merkitystä, mutta joskus kielineuvonnassa käytävät keskustelut voivat kyllä saada filosofisiakin ulottuvuuksia.
Suurin osa kysymyksistä ei jätä muistijälkeä, ja jälkeenpäin neuvonnan päiväkirjoja ja nykyistä sähköistä rekisteriä selatessa joskus ihmettelee, että tuollaiseenkin olen vastannut. Vaikka yksittäiset kysymykset eivät juuri jää mieleen, muisto hyvistä keskusteluista ja onnistumisesta pysyy. Palkitsevinta kielineuvonta on silloin, kun pystyy selvästi auttamaan kysyjää: esimerkiksi kun yhdessä keskustellen muokataan jotain ongelmallista lauserakennetta ja kysyjälle kirkastuu, miten asian voi ilmaista toisella tavalla yksinkertaisemmin, tai kun yhdistetään kysyjän tieto asiasisällöstä ja neuvojan kielitieto ja löydetään toimiva ratkaisu vaikkapa termipulmaan. Saamme usein kuulla palautteena: ”Kiitos, tästä oli paljon apua. Hienoa, että on tällainen palvelu.”
Kirjoitus pohjautuu Kielen juhlaa 75 -seminaarissa 1.10.2020 pidettyyn esitelmään.
Lue lisää
Korhonen, Riitta ja Piehl, Aino 2020: Tähdenvälejä ja kohokohtia Kielitoimiston vuosikymmeniltä. – Kielikello 1/2020(avautuu uuteen ikkunaan).
Eronen, Riitta 2010: Kysymysten kertomaa. – Kielikello 1/2010(avautuu uuteen ikkunaan).
Kankaanpää, Salli 2010: Kielineuvontaa puhelimitse. – Kielikello 1/2010(avautuu uuteen ikkunaan).
Kolehmainen, Taru 2008: Kielenneuvontatoimisto vastaa – mitä kysyttiin 60 vuotta sitten? – Kielikello 3/2008(avautuu uuteen ikkunaan).
Maamies, Sari 2002: Mitä kielenhuoltaja tekee? – Kielikello 4/2002(avautuu uuteen ikkunaan).
Räikkälä, Anneli 1995: Menneiltä vuosilta. – Kielikello 1/1995(avautuu uuteen ikkunaan).