Yliopistomaailmassa on jostakin kummasta syystä levinnyt käyttöön englantilainen tutor-sana. Kun avoin yliopisto toimii yhä useammin mm. kansalais- eli työväenopiston yhteydessä, joutuvat näitten vastaavat henkilöt tulkitsemaan käsitettä tutor tavalliselle ruohonjuuritason kansalaiselle. Oletan yliopistoihmistenkin tunteneen – aivan oikein – piston sydämessään tästä tarpeettomasta lisäanglismista suomen kielessä, koska aivan viime aikoina olen nähnyt käytettävän myös hieman merihenkiseltä haiskahtavaa ilmaisua opintoluotsi. Jos ei haluta enää ns. toimenkuvan muuttuessa käyttää selkeää opettaja-sanaa, niin käyttökelpoiselta tuntuisi edelleen opinto-ohjaaja. Ehkä voitaisiin hätätilassa hyväksyä myös tuutori, mutta silloin juuri näin rahvaanomaisesti kirjoitettuna.
Lobata-verbi on kokenut uuden tulemisen näinä unioniaikoina. Riitta Eronen selvitteli sanan peruja Kielikellon numerossa 3/92. Hän ei kuitenkaan kajonnut sen ääntämiseen kuin sivulauseessa (”Mämmilässäkin puhutaan Rysselin loppareista”). Siitä kyllä käy selville asian ydin. Pitääkö meidän kirjoitettuun kieleemme yleensäkään vakiinnuttaa verbi, jossa on jopa peräkkäin kaksi meille niin vieraan-oloista pehmeää konsonanttia? Olisiko virallinen antautuminen tässä vaikeaa? Että hyväksyttäisiin loppaaminen ja lopparit oikein luvan päälle. (Viralliseen Prysseliin on kai sentään liian pitkä matka?)
Seppo Saherma
rehtori
Anjalankoski