Eduskunnan täysistunnossa puhuja usein korjaa virheellisen sanamuotonsa saman tien: Ei tästä oo… tai no, on tästä aika kauan, kun täällä keskusteltiin… Silloin pöytäkirjaan kirjataan korjattu muoto.
Aina puhuja ei lipsahdustaan huomaa. Kuitenkin asiayhteys ohjaa ymmärtämistä niin, että useimmiten kuulija ohittaa kömmähdyksen korjaamalla pitkäaikaisasunnottomuudesta keskusteltaessa pitkäaikaisasuttomuuden oikealla termillä. Tai kun edustaja sanoo välinpitämättömyys lakia kohtaan vähenee, valitettavasti, kuulija tavallisesti tulkitsee virkkeen oikein, siten että kyse on tietysti välinpitämättömyyden lisääntymisestä.
Tällaisissa selvissä kömmähdyksissä lienee edustajaa kohtaan kohtuullista, että pöytäkirjaan korjataan oikea muoto. Samalla se on palvelus lukijalle: lause voi vaikuttaa käsittämättömältä luettuna, vaikka kuultuna sen pystyykin hahmottamaan oikein.
Joskus toinen edustaja puuttuu lipsahdukseen istunnon kuluessa. Silloin kömmähdystä ei pidä mennä korjaamaan, koska kommenttihan joutuisi outoon valoon. Puhuja voi myös itse palata aiempaan puheenvuoroonsa haluten korjata kömmähdyksensä – saatuaan ehkä palautetta tarkkakorvaisilta kuulijoilta.
Lipsahdukseen saatetaan palata päivienkin päästä, kuten silloin, kun edustaja aloitti oman puheenvuoronsa hyvä pääministeriksikin tituleerattu puhemies viitaten edellispäiväiseen istuntoon, jolloin puhemiestä tosiaan puhuteltiin pääministeriksi.
Lipsahdukset ovat tyypillisiä myös nimissä – Harri Sailas muuttuu Raimo Sailakseksi – ja luvuissa – miljardi vaihtuu miljoonaksi. Lipsahduksia sattuu myös termeissä, kuten silloin kun yleispalveluvelvoitteen tilalla on yhteispalveluvelvoite.
Nämä ovat jo ongelmallisempia, sillä kysehän voi olla siitä, että puhuja ei ehkä hallitse asiaa tarpeeksi hyvin käyttäessään vaikkapa väärää termiä, joskus jopa toistuvasti. Entäpä jos puhuja puhuu italialaisesta pankista, vaikka kyse on ranskalaisesta pankista? Aina ei voi tietää, onko kysymys epähuomiossa tehdystä lipsahduksesta vai muusta erehdyksestä. Tällaisissa tapauksissa voi ajatella, että puhujallakin on vastuunsa sanomisistaan.
Erikseen ovat vielä muut apollonkantapäät (po. akilleenkantapää): ontuvat kielikuvat ja monenlaiset fraseologiset kummallisuudet. Kukapa aina niin erinomaisen taitava kielenkäyttäjä olisi! Tällaisille tapauksille on vaikea mennä tekemään mitään – ja miksi pitäisikään? Nykyisen puhemiehen sanoin: rosoisuuskin saa pöytäkirjassa näkyä.