Ennen kulttuuri oli jotakin eksoottista tai arjen yläpuolella olevaa. Kulttuuri tarkoitti muinaisia pyramideja tai sitä, että hyvin pukeutunut henkilö soitti flyygeliä salongissa. Jossain vaiheessa kulttuurina alettiin kuitenkin pitää kaikenlaisia sosiaalisen toiminnan osa-alueita, kuten syömistä (eli ruokakulttuuria) tai jollakin tavoin käyttäytymistä (eli tapakulttuuria).
Siitä pitäen ovat kaikki kansankerrokset luonnollisesti harrastaneet kulttuuria ilman vastaansanomisen mahdollisuutta yötä päivää, muun muassa kyläily- tai sopimusvierailukulttuuria, poseeraus- ja näyttäytymiskulttuuria sekä suomalaiskulttuurin erilliskehittymistä mainittavimpia eli itsepalvelu-, känni-, kahvi ja pulla-, kyttäys- ja yhtenäiskulttuuria. Eikä tässä vielä kaikki!
Hiljattain olemme voineet huomata, että kulttuurista on tullut jonkinlainen ylevä kehys kaikenlaiselle toiminnalle. On heikkoa ajokulttuuria, jopa kaahauskulttuuria, kertakäyttökulttuuria, selailu-, repostelu-, lynkkauskulttuuria. Jos syön salmiakkia, harrastan salmiakkikulttuuria, ja lukion jälkeinen välivuosi edustaa tietenkin välivuosikulttuuria. Jos yritän välttää välivuoden, epäilemättä sorrun pänttäämiskulttuuriin. Ennen oli puhuminen hopeaa, vaikeneminen kultaa, nyt kulttuuri-ihmisinä valitsemme vaikenemisen kulttuurin ja rupattelukulttuurin väliltä.
Ihmisiä moneen lähtöön
Ennen myös ihmisiä oli periaatteessa kahta lajia, joko naisihmisiä tai sitten vain ihmisiä. Sananlaskujen perusteella nämä jakautuivat edelleen kahtia aamu- ja iltaihmisiin. Myöhemmin opittiin jako koira- ja kissaihmisiin. Varovaisen alun jälkeen on ihmisten lajittelu tyyppeihin, varsinkin toisilleen vastakkaisiin tyyppeihin, johtanut eräänlaiseen itsensä määrittelyn kulttuuriin, mutta myös alati kasvaviin ihmistyyppiröykkiöihin jossakin konstruoidun todellisuuden tilassa.
Ehkä joku miettii, mitä ihmeen ihmistyyppejä tai dikotomioita tässä nyt kuvitellaan. Siellä ja täällä tiedotusvälineissä ja itseilmaisukanavissa näitä pohdintoja on kuitenkin todella käyty: ollako teltta- vai asuntovaunuihminen, kasa- vai töhnäihminen, sauna- vai paljuihminen, ja apua sentään, onko aina pakko olla jompikumpi, jos on molempia tai ei kumpaakaan? Entä jos olen välimuotoihminen? Siinä ei ainakaan olisi mitään omaperäistä, koska Google-haussa heitä löytyy useampikin. Lehtihaastatteluun asti on päässyt väliviivaihminen, joka halusi olla sekä–että-jotakin.
Sitten ovat ne komplementtijoukkoa itselleen rakentavat ihmiset, jotka kertovat olevansa ei-tätä-tyyppiä-oleva-ihminen. Perheenjäseneni jätti vanukkaan syömättä, koska ei kokenut olevansa vanukasihminen. On myös peruste erota puolisosta, jos huomaa, että ai pahus, enhän minä olekaan parisuhdeihminen! Eräs käsityöihminen myönsi, ettei neulonut ohjeen mukaista liiviä, koska ei ole liivi-ihminen. (Emme mene nyt siihen, että liivi-ihmisiä on muitakin kuin neulottujen liivien ihmisiä.) Hän neuloi liiviin hihat, jolloin siitä tuli villatakki. Ilmeisesti hän olikin siis villatakki-ihminen.
Mistä tulikin mieleeni: jo vuosia sitten erään ystäväni mies jakoi ihmiset villa- ja puuvillaihmisiin. Mutta onko se virkistävää vai sietämätöntä ylimalkaisuuden kulttuuria, että puhumme villatakeista, vaikka takin materiaali ei olisi villaa vaan puuvillaa, tai jopa – kuten usein – jotakin sekoitetta?
Kaikki kirjoituksen kursiivilla merkityt esimerkit on poimittu aidoista teksteistä.