Kieliopeissamme on Genetzin v. 1881 ilmestyneestä oppikirjasta asti ollut tämäntapainen sääntö: ”Monikon illatiivin päätteenä on supistumadiftongiin tai -vokaaliin päättyvän monikkovartalon jäljessä joko -siin tai -hin, milloin saman sanan yksikön illatiivin pääte on -seen, mutta muulloin pelkkä -hin.” Käypiä muotoja ovat siis olleet rikkaisiin ja rikkaihin (vrt. rikkaaseen), tuotteisiin ja tuotteihin (vrt. tuotteeseen), varusteisiin ja varusteihin (vrt. varusteeseen), mutta vain korkeihin (vrt. korkeaan), lyhyihin (vrt. lyhyeen). Tästä huolimatta ovat illatiivit tyyppiä korkeisiin ja lyhyisiin olleet varsin yleisiä sekä puheessa että kirjoituksessa.
V. 1959 otti Terho Itkonen tämän ilmiön tarkastellakseen ja totesi keräämänsä laajan aineiston perusteella, että niissä sanatyypeissä, joissa kieliopit sallivat sekä siin- että hin-päätteen, siin on verrattomasti yleisempi. Tyyppien korkeisiin ja korkeihin suhde oli vuosisadan vaihteen aineksessa 38–62, mutta uusimmassa aineksessa 81–19. Hänen ehdotuksensa mukaan kielilautakunta v. 1960 hyväksyi yleiskielessä käytettäväksi aikaisemmin murteellisina pidetyt monikon illatiivit tyyppiä korkeisiin, ainoisiin, lyhyisiin.