Toukokuun lopussa Helsingissä vietettiin kielenhuollon kannalta kiinnostavia päiviä. Suomen kielen lautakunta kokoontui kolmivuotisjaksonsa viimeiseen istuntoon. Asialistalla oli mm. tavan adessiivi (käsiteltiin suhtautumista sellaisiin aiemmin ehdottomasti vältettävinä pidettyihin ilmauksiin kuin hyvällä omallatunnolla, rakkaudella, ystävyydellä). Lisäksi kielilautakunta pohti eräitä alkukirjaintapauksia. Aiheisiin palataan tarkemmin Kielikellon numeroissa 3 ja 4 tänä vuonna.

Lautakunnan kokousta seurasi Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa järjestetty kielenhuollon tutkimuksen päivä, joka herätti niin paljon kiinnostusta, että siitä pyritään saamaan jokavuotinen tapahtuma. Tutkittavaa riittää: Millaista kielenkäytön tutkimusta tarvitaan suositusten pohjaksi? Millaisia periaatteita on noudatettu ja noudatetaan kielen normeista päätettäessä? Kielenhuollon kohteena on yleiskieli – mutta mitä tämä ”yleiskieli” on? Entä miten kielestä ja sen käytön ohjeista kirjoitetaan? Kuten tekstintutkija Vesa Heikkinen totesi, itse kirjoittajan lisäksi myös ajan henki kirjoittaa kielioppaissa. Suomen kielen kirjoittamisen historiaan mahtuu monenlaisia ihanteita ja intohimoja kansallisuusaatteesta demokratiaan.

Kielen näkyvyyttä ovat viime vuosina lisänneet lehdissä julkaistavat kielipalstat, joilla kerrotaan kielen ilmiöistä, vaikkapa murremuodista, uudissanoista ja etymologioista tai nimien ja lyhenteiden käytöstä. Juttujen tavoitteena on innostaa lukijoita kielen tarkkailuun, ei jakaa kieltä hyvään ja huonoon.

On tärkeää, että tiedotusvälineet julkaisevat kielijuttuja, sillä niiden avulla kielitieto ja -tietoisuus saavuttavat suuren yleisön. Kielenkäytön perustiedot saadaan yhä pääasiassa koulusta ja äidinkielenopettajilta, jotka kouluttautuvat jatkuvasti ja seuraavat kielen kehitystä ja tutkimusta. Kielenhuoltajat eivät ole maailmasta erillään toimiva ammattikunta vaan jatkuvassa vuorovaikutuksessa eri aloja edustavien yhteisöjen ja yksilöiden kanssa. Kielilautakunnassakin on suomen kielen professorien lisäksi äidinkielenopetuksen ja eri kielenkäytön alojen edustajia. Viimeistä kertaa kokoontuneen lautakunnan jäsenistä kaksi edusti tiedotusvälineitä (ajan henkeä heijastaen?). Heistä toinen, uutistoimittaja Arvi Lind, lausui nyt jäähyväiset kielilautakunnalle. Häntä voidaan kiittää paitsi kahdentoista vuoden uskollisesta palveluksesta myös julkisuudesta, jota hän auliisti eri yhteyksissä on kielenhuollolle antanut siitä puhumalla.

Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen johtokunta on jo ehtinyt nimittää suomen kielen lautakunnan seuraavaksi kolmivuotisjaksoksi. Uudeksi jäseneksi nimitettiin kääntäjä Oili Suominen – kääntäjien äänen kuuluminen kielenhuollossa onkin erityisen tervetullutta. Muuten lautakunta säilyi entisenä.

Kielilautakunnan työ on vuosien varrella laajentunut yksityiskohtaisten sana- ym. kysymysten käsittelystä kielipoliittisiin kannanottoihin, mutta myös selviä kielenkäytön ohjeita tarvitaan jatkuvasti yhteisen yleiskielen ylläpitämiseksi. Ohjeiden antamisesta ei luovu Kielikellokaan. Tässä numerossa puhutaan paljon sanoista ja niiden taustoista, mutta puututaan myös tärkeään oikeinkirjoitusasiaan: Miksi venäjän kyrillisten kirjainten suomeen siirtämisessä on niin paljon kirjavuutta, vaikka siirrekirjainnuksesta on olemassa selvät ohjeet? Miksi TV-tekstin venäläisen laulun käännöksessä puhutaan ”gusaarista” eikä husaarista? Miksi laatukustantamon kirjassa esiintyy Puškinin sijasta ”Pushkin” vuonna 2003? Kysymykset voivat tuntua vähäisiltä, mutta esimerkiksi siitä, että Suomessa asuvan venäläisen perheen nimestä saattaa olla käytössä lukuisia eri muotoja, on todellista haittaa. Eikö yhtenäinen oikeinkirjoitus tässäkin olisi kaikkien etu?