Iso vastaan pieni – korkeakouluopiskelijoiden alkukirjaimet

Minkälainen yleiskuva syntyisi korkeakouluopiskelijoiden ison ja pienen alkukirjaimen käyttötaidosta heidän suomenkielisten opinnäytteidensä perusteella? Minulla oli hahmollaan yhteiskuntatieteilijöiden kirjallisiin esityksiin pohjaava käsitys asiasta, kun keskustelukumppaniksi sattui sopiva henkilö – englanninkielisellä alueella viime vuosina opiskellut, nyt Suomessa toista jatkotutkintoa suorittava sukulainen.

Haastateltavani sanoi tietoisesti ajattelevansa kirjaimen kokoa kirjoittaessaan kansallisuuksien nimiä. Hänen oli myös harkittava esimerkiksi organisaation johtamisesta ja johtajuudesta kirjoittaessaan, lisätäänkö suomenkielistä sanaa selittävä englanninkielinen sana (management tai leadership) sulkeisiin iso- vai pienialkukirjaimisena. Yleisratkaisuna kaikissa epävarmoissa tilanteissa informanttini sanoi käyttävänsä isoa alkukirjainta. Paljastin, että käsitykseni englannin vaikutuksesta vain vahvistuu ja että koulussa ei ole tarpeeksi korostettu eri kielten oikeinkirjoituksen eroja, mihin haastateltavani puolestaan ilmoitti jaaha-sävyyn, että ”kirjoituksen äänilaji on jo selvä”.

Katsotaanpa kertyneitä esimerkkejä. Paljastuuko niistä aihetta muuhun äänilajiin? Opiskelijat, joiden teksteistä esimerkit on poimittu, ovat Helsingin yliopistossa valtiotieteitä opiskelevia. Valtiotieteellisen tiedekunnan oppiaineita on toistakymmentä: valtio-opin, sosiologian ja muiden sosiaalitieteiden lisäksi mm. kehitysmaatutkimus, kansantaloustiede, käytännöllinen filosofia, tilastotiede ja viestintä. Oppiaineiden opinnäytetyöt materiaalina luonnollisesti määräävät kertyneen esimerkistön laadun.

Ison välimerkin jälkeen iso kirjain, pienen jälkeen pieni

Odottamattominta opiskelijoiden kirjoituksissa ovat perusnormien vastaisuudet, esimerkiksi: ”– – Nämä tulokset ovat päinvastaisia kuin muissa ammattiryhmissä. (esim. Roberts et al. 1999.)” Sulkeissa oleva lähdetieto (kirjoittajan sukunimi ja julkaisuvuosi) on virke, ja virkkeen ulkoasuun kuuluu iso alkukirjain. Esim.-lyhenteen e:n pitää siis olla iso. – Yhtä väärin on kirjoittaa iso alkukirjain pilkun jälkeen, niin kuin seuraavassa lähdeviitteessä on tehty: ”Leventhal 1980, Ref. Helkama et al. 1998.” Tässä olisi muutettava referointia tarkoittavan lyhenteen R pieneksi.

Nykyajalle ominaisia virheitä piilee myös tekstinkäsittelyohjelmissa: ne saattavat hyväksyä kirjoitusasut ”1. Harjoitusaine” tai ”2. Painos”. Kummallista on, että korkeakoulutason opiskelija hyväksyy nämä ja sanoo perusteluksi, että ”kun kone ei herjannut”. Pisteellä on toki muitakin tehtäviä kuin virkkeen lopettaminen, mm. järjestysluvun osoittaminen.

Virkkeenlopun välimerkkien – pisteen, kysymysmerkin ja huutomerkin – jälkeen kuuluu iso alkukirjain, mutta esimerkiksi kaksoispiste ja ajatusviiva eivät ole näitä isoja välimerkkejä. Niinpä niiden jälkeen on jatkettava kirjoittamista ensi sijassa pienellä kirjaimella. Olkoon tästä esimerkkinä tieto lähdeteoksen julkaisupaikasta ja julkaisijasta: Helsinki: työministeriö. Kaksoispisteen jälkeen ministeriön nimi kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella – niin kuin yleensäkin.

Kirjaimen koko kaksoispisteen – enempää kuin puolipisteen tai ajatusviivan jälkeen – ei ole opiskelijoille mikään itsestään selvä asia. Sen todistavat lukuisat kaksiosaiset pro gradu -tutkielmien otsikot. Seuraavat kolme esimerkkiä näistä ovat oikeassa kirjoitusasussa:

Piste pää- ja alaotsikon välissä on monesti yhtä käypä välimerkki, ja pisteen jälkeinen alaotsikko alkaa tietysti isolla kirjaimella.

Päivälehtien kaksoispisteelliset otsikot

En malta olla poikkeamatta hetkeksi sanomalehtien sivuille. Jos katsoo, miten päivälehtien otsikkotekstit jatkuvat kaksoispisteen jälkeen, yllättyy takuulla kuin teddykarhujen huviretkellä. Vain noin yhdessä kuudesosassa otsikoista on kaksoispisteen jälkeen odotuksenmukainen pieni alkukirjain. Eroa ei ole sanottavasti siinä, onko uutis- tai muun tiedon taustalla, sen lausujana, laitos tai tutkimus vai yksityinen ihminen. Esimerkkejä:

Lehtiotsikkoesimerkkejä on kaikkiaan noin 70: niistä kaksi kolmasosaa on tyypiltään jonkin muun kuin henkilön lausumia, esimerkiksi selvitysten tuloksia tai järjestöjen tiedonantoja, ja yksi kolmasosa yksityisen henkilön lausumia. Lainausmerkeissä henkilöiden lausumat ovat lehdissä hyvin harvoin, 7 %:ssa tapauksista. Olisiko lainausmerkittömät henkilöiden lausumat kuitenkin tulkittava suoriksi esityksiksi, joista lainausmerkit on varovaisuudesta jätetty pois? Ehkä lausumia ei uskalleta väittää tarkoiksi lainauksiksi. Isot alkukirjaimet kuitenkin selittyisivät suorista sitaattivirkkeistä. Mutta miten pitää tulkita suurin osa esimerkeistä, nämä eivät-kenenkään lausumat: ”Ennuste: Ensi vuoden lopussa 1,5 miljardia matkapuhelinta”?

Jos lehtiesimerkkien perusteella pitäisi ratkaista, kumpi kirjain, iso vai pieni, on oikein kaksoispisteen jälkeen, päätelmä olisi varmasti iso kirjain. Ja palatakseni opiskelijakirjoittajiin: jos mallista oppimista tapahtuu, oppimissuunta ei näissä tapauksissa ole se, että opiskelijat antavat virheellistä mallia lehdistölle, vaan päinvastainen.

Mallien ja menetelmien nimitykset pienellä

Opinnäytteissä on tavallista viitata aiempaan tutkimuskirjallisuuteen ja kertoa käytetyistä tutkimusmenetelmistä. Tutkielmia ei tarvitse kauankaan lukea, kun huomaa, miten paljon niissä on erilaisten menetelmien, mallien ja teorioiden nimityksiä, samoin aineistojen, analyysien, ehtojen, hypoteesien, jakaumien, lakien, periaatteiden, prosessien, teoreemojen, testien ynnä muiden vastaavien. Suomen kielen kannalta voi sanoa yksiselitteisesti, että nämä ovat yleisnimiä – siis pienellä alkukirjaimella kirjoitettavia. Esimerkkejä:

Englannin kielessä kirjoitustapa voi olla toinen, ja lisäksi lähdekirjallisuus tarjoaa ristiriitaisia kirjoitustapoja: sisällönanalyysi (Content analysis) ja julkaisumalli (The Publication Model), mutta myös aineistolähtöinen teoria (grounded theory) ja tasasuhtateoria (equity theory).

Usein uusista malleista ja muistakin käsitteistä kirjoitettaessa tulevat ilmi myös niiden keksijät: kerrotaan Greimasin aktanttimallista, Schwartzin arvoteoriasta ja sen kehämallista, Mörän liaaniteoriasta. Tämäkään ei tee nimityksistä erisnimiä; niillä vain on edellään irrallisempi tai kiinteämpi määritesana.

Monesti käy niinkin, että jonkin käsitteen keksijän tai kehittelijän sukunimi vakiintuu kiinteäksi osaksi käsitteen nimitystä: Bernoulli-jakauma, Likert-skaala, Nash-tasapaino. On mahdollista, että tämäntyyppisestä sanasta aikaa myöten kehittyy niin laajalti tunnetun käsitteen nimitys, että sanan alkuosa kirjoitetaan pienellä kirjaimella, ja silloin sanasta häviää myös yhdysmerkin tarve. Sanakirjoihin näyttää kuitenkin tulevan varsin hitaasti tämän tyypin uudissanoja, ja erityisalojen sanastoahan ne ovatkin. Muutamia tutuksi tulleita sanapesyeitä toki on, esimerkiksi diesel- ja röntgen-alkuiset. Mahtavatko brailleaakkosetkin joskus päästä Braillen sokeainaakkosten nimitykseksi sanakirjoihin?

Opiskelijat kyllä käyttävät syystä tai toisesta sellaisiakin kirjoitusasuja kuin ”poisson-jakauma” tai ”likert-skaala”. Ovatko ne tietoisia yrityksiä muuttaa nimitystä yleisnimen suuntaan, en tiedä. Puoliväliin työ ainakin on jäänyt. Siitä kielii yhdysmerkki, joka on ristiriidassa alkuosan pienikirjaimisuuden kanssa. Mutta opiskelijat voivat kirjoittaa myös ”kohtaanto-funktio”, ”pizza-malli”, ”lumipallo-menetelmä”, ”voitonmaksimointi-ongelma”, ”edustavuus-periaate” ja jopa ”Reiluus-teoria” ja ”Viitekognitio-teoria”. Voisi arvella, että kirjoittajien mielessä kajastelevat malleina edellä mainitut erisnimialkuiset sanat. Niistähän voi johtaa joko sellaisen virhepäätelmän, että mallien, menetelmien ym. vastaavien nimityksissä käytetään aina yhdysmerkkiä, tai että nämä nimitykset ovat aina erisnimiä.

Ilmiöiden kuvausten ja mallien nimitysten alkuosat voivat olla yksiosaista mutkikkaampiakin, esimerkiksi tällaisia:

Eivät mitään helppoja kirjoitettavia nämä niin sanotut rajakohtayhdyssanat, mutta niidenkin perusosat ovat yleisnimiä. Tällaisia nimityksiä kirjoitettaessa on erisnimet kirjoitettava isolla alkukirjaimella, liitettävä sekä yleisnimialkuosat että monisukunimiset alkuosat yhdysmerkillä välilyönnittä sanan perusosaan ja muistettava käyttää etenkin eri henkilöiden sukunimien välissä ajatusviivaa. Samaa rakennetta ovat sellaiset tutut ilmaukset kuin vaikkapa 10–16-vuotiaat tai Helsinki–Turku-rata. – Joidenkin tällaisten nimitysten alkuosat ovat aina tai vaihtoehtoisesti genetiivimuodossa: Hardyn–Weinbergin laki, Barron–Gordonin malli. Se, että kysymyksessä ei ole yhden henkilön kaksiosainen sukunimi, osoitetaan näissä paitsi ajatusviivalla myös taivuttamalla molempia sukunimiä.

Myös lyhenne voi olla alkuosana yhdyssanamuotoisessa nimityksessä. Lyhenteet ovat usein isokirjaimisia, mikä ei sen enempää kuin äskeiset erisnimialkuosatkaan tee itse nimityksestä erisnimeä. Kaksi englannin tarjoamaa esimerkkiä tilastotieteestä, QMLE-menettely (Quasi-Maximum Likelihood Estimation) ja MAR(m,p,d)-prosessi (mixture autoregressive process), ja yksi kotosuomalainen: IMS-87-aineisto (”Itsemurhat Suomessa 1987” -projektin aineisto).

Ajanjaksot, heimot, puolueet, valuutat – pienellä

Opiskelijat tekevät selvästi enimmät alkukirjainvirheensä ison kirjaimen suuntaan. Se on tavallista kuvauksissa, malleissa ja menetelmissä, ja niin on laita myös seuraavissa aiheissa.

Historialliset ajanjaksot ja tapahtumat ovat suomen kielessä yleisnimiä. Osalle opiskelijoista pitää kuitenkin muistuttaa, että antiikin Rooma ei ole ”Antiikin Rooma” eikä kivikausi ole ”Kiviaika”, ja myös, että apartheid kirjoitetaan pienellä kirjaimella ja lapuanliikekin mieluiten juuri näin.

Eri maissa eri aikoina toimineiden puolueiden nimet esitetään kirjavasti tietosanakirjalähteissäkin. Kun Suomen puolueiden nimet kuitenkin neuvotaan kirjoittamaan muissa kuin virallisissa yhteyksissä pienikirjaimisina, tuntuisi sama ohje sopivan muidenkin maiden puolueiden ja niiden kaltaisten liikkeiden nimiin, esimerkiksi näihin: intifada, kuomintang, likud. – Jos vieraskielinen puolueen nimi suomennetaan, se on joka tapauksessa jotakin muuta kuin alkuperäinen nimi; ongelmana voi olla suomentaminen, mutta pienikirjaimisuus lienee selvää. Tarvittaessa voi myös lähtökielisen puolueennimen kirjoittaa myös näkyviin.

Heimojen nimet ovat yleisnimiä, eivätkä vieraskieliset ole tässä sen kummempia kuin savolaiset tai hämäläiset. Pienellä alkukirjaimella siis kirjoitetaan esimerkiksi bantuihin kuuluvat kambat (tai akambat) ja kikujut (tai akikujut), khoikhoihin kuuluvat namat sekä mayakansoihin kuuluvat quichét. Paljon hankalampaa kuin alkukirjaimen koko on useinkin selvittää, miten jonkin pienen, tuntemattoman heimon nimi ylimalkaan kirjoitetaan suomeksi.

Lähellä heimojen nimiä ovat kielten nimet: pienikirjaimisia nekin. Mutta kummastuttavaa on, että silloin tällöin joku opiskelija kirjoittaa kaikki valuuttojen nimitykset, niin kuin ne olisivat erisnimiä: ”Dollari”, ”Euro” tai ”EURO”, ”Jeni”. Mikäs tämän selittää? Ei edes englanti. Rahan arvostusko? Taustalla voisi olla se seikka, että pankkitoimessa valuutoista käytetyt lyhenteet ovat isokirjaimisia.

Nimistä muodostetut sanat pienellä

On tavallista, että henkilöiden sukunimistä muodostetaan uusia sanoja: adjektiiveja, substantiiveja ja partikkeleitakin – näin: fordistinen järjestelmä, foucault’lainen ajattelu, hicksiläinen hyötyfunktio, keynesiläinen makropolitiikka, lewiniläinen muutosteoria, milliläinen liberalismi, walrasilainen työmarkkinamalli, wrightiläinen työväenliike; fordismi, taylorismi, porterilaisuus, uuskohlbergilaisuus; althusserilaisittain, calvinilaisittain.

Muuta sanottavaa näistä sanoista ei oikeinkirjoituksen kannalta ole, kuin että ne kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella.

Pienellä alkukirjaimella kirjoitetaan tietenkin myös paikannimistä johdetut sanat: eteläaasialaiset naiset, eurooppalaiset yritykset, losangelesilaiset nuoret, neuvostoliittolainen teknologia. Tästäkin on akateemisille nuorille joskus mainittava. Toista tyyppiä ovat lyhenne- ja erisnimialkuiset yhdysadjektiivit: niissä erisnimi tai lyhenne säilyy muuttumattomana ja liitetään perusosaan yhdysmerkillä: Euroopan-vastainen, Turkin-vastainen; EU-henkinen, Nato-johtoinen.

Ei turhaa kunnioitusta vaan pieniä kirjaimia

Tarvitseeko opiskelija kunnioitussyistä isoja alkukirjaimia? Harvoin ainakaan opinnäytteissään. Joku erehtyy kirjoittamaan sanat professori tai tasavallan presidentti isolla kirjaimella, mutta nämäkin ovat yleensä erehdyksiä, eivät kohteliaisuuksiksi tarkoitettuja. Ehkä jonkinlaisen pelonsekaisen kunnioituksen takia moni kirjoittaa maisterin arvoa varten laatimansa pro gradu -tutkielman kanteen ”Pro Gradu -tutkielma”. Tämä on kuitenkin väärä kirjoitusasu. Tutkielman nimityksen alkuosaksi ovat vakiintuneet latinan sanat, jotka merkitsevät ’arvoa varten’. Korkeakoulujen nimet – gradujen kansilehdillä niin kuin muutenkin – kirjoitetaan niin, että vain kaupungin nimi on isokirjaiminen, siis esimerkiksi Helsingin yliopisto. Mutta on tunnustettava, että Helsingin yliopiston avoin yliopisto panee jo miettimään ja varsinkin se, miten avoin yliopisto ilman Helsingin tai jonkin muun yliopistokaupungin nimen mukanaoloa kirjoitetaan.

Hiukan karkeistaen sanottuna opiskelijoiden kirjoituksista ei tarvitse korjata pientä kirjainta isoksi muualla kuin sanassa Internet ja Internet-alkuisissa yhdyssanoissa. Välistä pitää myös vahvistaa uskoa siihen, että sukunimiin kuuluvat etuliitteet (af, de, du, van, von) tosiaan virkkeiden alussa kirjoitetaan isolla alkukirjaimella.

Edelleen olen sitä mieltä, että muilla kielillä on suomen oikeinkirjoitukseen nykyään aiempaa suurempi vaikutus: ei huolestuttava mutta huomioon otettava. Tilapäissuomentajien, jollaisiksi mm. opiskelijat töikseen joutuvat, olisi muistettava, että kielestä toiseen on käännettävä myös oikeinkirjoitus. Ei kannata sokeasti kunnioittaa englannin oikeinkirjoitusta enempää kuin alkuaan englanninkielisiä tekstinkäsittelyohjelmiakaan. Kouluopetuksessa puolestaan olisi korostettava sääntöjen laaja-alaisuutta. Kun esimerkiksi erityisalojen menetelmien nimityksiä ei löydy hakuteoksista, niidenkin kirjoittamisessa pätevät silti suomen kielen yleiset oikeinkirjoitusohjeet.