Inarinsaamea on aina käytetty vähän, ja koska kielen puhuminen miltei lakkasi 1950-luvulla muutamiksi vuosikymmeniksi, useat puhujat käyttävät kieltä arkaillen. Kielen elvytys aloitettiin vuonna 1986, ja nykyään se jatkuu aktiivisemmin kuin koskaan. Elvytysprosessin kuluessa moni on opetellut kielen vasta vanhempana ja puhuu sitä äidinkielenomaisesti tai vieraana kielenä. Vahvat äidinkielen puhujat alkavat olla 50-vuotiaita tai sitä vanhempia. Toisaalta kieli on vasta viimeisten 10 vuoden ajan etsinyt tietään sivistyksen kieleksi. Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, ettei kielenhuoltaja voi esiintyä punakynää käyttelevänä kielipoliisina, vaan hänen ensisijainen tehtävänsä on kannustaa kielenpuhujia vähemmistökielen käyttöön. Ehdoton puhdaskielisyyden tavoittelu huoltaa helposti kielen tukkoon ja karkottaa loputkin kielenpuhujat. Matti Morottaja toteaakin osuvasti uudessa inarinsaamen kielenhuoltokirjassaan Anarâškielâ ravvuuh (2007): ”On parempi puhua huonompaa kieltä kuin vaieta.”

Erityisen voimakkaana inarinsaamen kielenhuollossa ilmenee kokonaisvaltainen huolenpito kielen hyvinvoinnista ja elinvoimaisuudesta. Siispä kuvaan tässä artikkelissa kielenhuoltoa yleisellä tasolla korostaen sitä, että eri kielenkäyttötilanteissa ja kielenkäyttäjäryhmissä kielenhuoltotarpeet ovat erilaiset.

Kielen esittely

Inarinsaame on Suomessa puhuttava saamelaiskieli, jonka pääpuhuma-alue sijaitsee Inarinjärven rannoilla. Viimeisimpien tietojen mukaan kielen puhujia on noin 360. Luvussa ovat mukana ne Saamelaiskäräjien tilastoihin merkityt äänioikeutetut, jotka ovat ilmoittaneet äidinkielekseen inarinsaamen, Anarâškielâ servin eli Inarinsaamen kielen yhdistyksen kielikylpypäiväkodissa tilastoidut lapsipuhujat sekä kieltä äidinkielenomaisesti puhuvat aikuiset ja hyvät vieraan kielen puhujat. Kolmea viimeksi mainittua ryhmää ei vanhastaan ole tilastoitu, mistä johtuu, että vielä muutamien vuosien takaiset arviot kielenpuhujista ovat liikkuneet 300 puhujan tienoilla. Kielenpuhujille itselleen on kuitenkin tärkeää, että heidän kielitaitonsa noteerataan. Sen sijaan se, miten kukin puhuja on kielitaitonsa hankkinut, on kielenelvytyksen kannalta vähemmän olennaista. Tärkeintä on se, että kielenpuhujan kielitaito riittää kielen siirtämiseen tuleville sukupolville.Inarinsaame on elänyt näihin päiviin saakka pitkälti suullisen perimätiedon varassa, ja sen vuoksi kirjakielikin on nuori. Kirjakielen isänä voidaan pitää Elias Lönnrotia, joka julkaisi vuonna 1854 kirjan Ueber den Enare Lappischen Dialekt. Kirjassaan Lönnrot kuvaa inarinsaamea kielenä ja huomauttaa, ettei kieltä ollut aiemmin kirjoitettu enempää kuin Isä meidän -rukouksen ja muutamien irrallisten sanojen verran. Sitten Lönnrotin päivien inarinsaameksi on satunnaisesti julkaistu kirjoituksia ja uskonnollista kirjallisuutta. Vasta vuodesta 1986 lähtien inarinsaamen kirjallinen asema on alkanut merkittävästi kohentua. Tuolloin perustettiin Anarâškielâ servi, joka alkoi julkaista nykyään neljä kertaa vuodessa ilmestyvää Anarâš-lehteä sekä muuta inarinsaamenkielistä kirjallisuutta. Vasta 1990-luvulla kieltä ryhdyttiin säännöllisesti käyttämään kirjoitettuna kielenä erilaisissa käännöksissä, oppikirjoissa, Anarâš-lehdessä sekä kirjallisuudessa. Merkittävä askel kirjakielen kehittymisessä otettiin myös syksyllä 2000, jolloin Inarin ala-asteella aloitettiin inarinsaamenkielinen kouluopetus. Sen myötä on alettu laatia inarinsaamenkielisiä oppikirjoja. Myös vuonna 1997 alkaneet inarinsaamen ylioppilaskirjoitukset ovat vahvistaneet kielen asemaa. Huomattavaa lisää julkaistun tekstin määrään on merkinnyt syyskuussa 2007 perustettu viikoittain ilmestyvä Kierâš-nettilehti, jonka perustaja on inarinsaamelainen Petter Morottaja.

Koska kieltä on kirjoitettu vähän, on kielenhuoltajan punakynän tarvekin ollut vähäinen. Sitä on tarvittu lähinnä pidempiaikaiseen ja yleiseen käyttöön tarkoitettujen julkaisujen työstämisessä. Esimerkiksi 1990-luvun alkupuolen suurin kielenhuoltotehtävä oli Salmâkirjen eli Virsikirjan kielikonsultointi sekä virsikirjakomitean käännöstyön että Virsikirjan lopullisen version korjausluvun aikana. Nykypäivän merkittävimpiä kielenhuollon kohteita ovat oppikirjat, erilaiset käännökset sekä yleensäkin koulua, saamelaista yhteiskuntaa ja sanakirjakäyttöä varten vakiinnutettava uudissanasto.

Inarinsaamen elvytyksen uusia tavoitteita

Inarinsaamen kieli on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi kieleksi. Nykyään sen puhuma-alueella asuvat perheet ovat suomenkielistyneitä, ja harvoilla lapsilla on mahdollisuus oppia inarinsaamea kotonaan, eli kieli ei monessakaan tapauksessa siirry luonnollisena kielenä vanhemmilta lapsille. Kieltä on elvytetty vuodesta 1997 lähtien Anarâškielâ servin ylläpitämässä ja Suomen Kulttuurirahaston rahoituksen turvin alullepanemassa kielipesässä Inarissa. Nykyisin se toimii ryhmäperhepäiväkotina, jossa lapset oppivat inarinsaamea päiväkodin arkiaskareiden ja leikin lomassa. Hoitajat puhuvat lapsille ja keskenään pelkästään saamea. Syksystä 2000 lähtien lapset ovat voineet siirtyä päiväkodista inarinsaamenkieliseen kouluopetukseen. Päiväkodilla onkin merkittävä rooli inarinsaamen kielen siirtäjänä lapsille. Suunnitteilla on toisen kielikylpypäiväkodin perustaminen Inarin kunnan suurimpaan asutuskeskukseen Ivaloon.

Käynnistän parhaillaan päiväkodin ja kouluopetuksen rinnalle inarinsaamen kaksi- ja monikielisyysneuvolaa, joka neuvoo vanhempia kaksi- ja monikielisyyskasvatukseen liittyvissä kysymyksissä sellaisissa tapauksissa, joissa perheen yhtenä kielenä on inarinsaame tai vanhemmat harkitsevat sen käyttöönottoa perheen yhdeksi kieleksi. Kielineuvolaidean äiti on filosofian maisteri Taarna Valtonen, ja ideaa on kehitelty vuonna 2007 Saamelaisalueen koulutuskeskuksessa vetämälläni kielenelvytyskurssilla. Perimmäisenä tavoitteena on saada kielen puhujamäärä kasvuun ja edistää näin kielen säilymistä. Ihanteellisessa tapauksessa perheiden kanssa pitäisi pystyä keskustelemaan lasten kielivalinnoista jo ennen ensimmäisen lapsen syntymää, jolloin perheissä ei ole vielä ehtinyt muodostua lasten kielivalintoihin vaikuttavaa kielimallia.

Päiväkoti pystyy tarjoamaan kielen oppimisen tukea ainoastaan alle kouluikäisille lapsille. Näin ollen kielen elvytyksessä korostuu myös koulun rooli ja se, että kieltä käytetään opetuksen ja sivistyksen kielenä. Toisin sanoen mitä enemmän kielellä on statusta ja käyttöä, sitä varmemmin se siirtyy tulevien sukupolvien kieleksi. Tällä hetkellä on pulaa inarinsaamen taitoisista opettajista, eikä kieltä taitavista nykynuorista monikaan näytä suuntautuvan opettajaksi. Ajatuksena on piakkoin käynnistää (miltei) valmiille tutkinnon suorittaneille luokan-, aineen- ja lastentarhanopettajille inarinsaamen koulutus, jonka jälkeen he pystyisivät opettamaan inarinsaameksi.

Kielen elvytys ja kielenhuolto

Inarinsaamen kirjallista kehittymistä tutkailtaessa huomio kiinnittyy kolmeen seikkaan. Ensiksikin ne, jotka osaavat kirjoittaa kieltä, ovat yleensä lahjakkaita kynäilijöitä. He tuottavatkin valtaosan inarinsaamenkielisistä teksteistä, eikä kielenhuoltajan juuri tarvitse katsoa heidän tekstiensä perään – hehän huoltavat itse omat tekstinsä. Tällaisia kirjoittajia ei kuitenkaan ole paljon – varsinkin, kun tietää, että vasta nuorempi sukupolvi on oppinut kirjoittamaan saamea koulussa.

Toisaalta valtaosa vanhemmista kielenpuhujista ei ole koskaan saanut oppia äidinkielensä kirjoittamisessa. Jotkut ovat vasta aikuisena opetelleet kirjoittamaan äidinkieltään, ja jotkut edelleenkin kirjoittavat itseoppineen kirjoittajan tavoin. Etenkin vanhemmat kielenpuhujat tuottavat kaunista, vivahteikasta, soljuvaa ja herkkää kieltä, joka rinnastuu inarinsaamelaisten rikkaaseen kertomaperinteeseen. Nämä kirjoittajat siis varsinaisesti osaavat kielen. Itseoppineen kirjoittajan ortografiaa huoltaessaan kielenhuoltaja alituiseen miettii, mitä tulisi tehdä, jotta kaikki kieltä hallitsevat oppisivat myös kirjoittamaan sitä. Alku oikealla tiellä lienee se, etteivät kirjoittajat enää jätä tekstejään kirjoittamatta pelkkään ortografiseen kömpelyyteensä vedoten. Tyypillistä saamen kielissä on esimerkiksi se, etteivät kaikki kirjailijatkaan tunne hallitsevansa oikeinkirjoitusta riittävän hyvin. Juuri ortografian huoltajana kielenhuoltaja voi mielestäni onnistuneesti palvella kieltään ohjaavassa roolissa siltikään esiintymättä punakynää armotta käyttävänä auktoriteettina. Tosin kielenhuoltajan työssä huomaan pitkien tekstien oikeinkirjoituksen huoltamisen kaikkein hankalimmaksi tehtäväksi, koska se vaatii toisaalta pikkutarkkaa keskittymistä tekstin jokaiseen ortografiseen merkkiin ja toisaalta myös tekstin kokonaisuus vaatii huomiota.

Kolmanneksi kielenhuollossa näkyy kielenpuhujien erilainen kielitausta. Inarinsaamea vieraana kielenä oppineiden kielestä kielenhuoltaja havaitsee ehkä enemmän korjattavaa rakenteissa ja idiomeissa verrattuna äidinkieliseen puhujaan. Vieraskielisten puhujien kielitaitoa ei kuitenkaan mitenkään sovi vähätellä, sillä juuri heidän keskuudestaan on noussut sellaisia vanhempia, jotka ensin itse ovat opetelleet kielen aikuisena ja sen jälkeen ovat onnistuneesti siirtäneet sen omille lapsilleen isovanhempien avustuksella.

Vastaavasti on sellaisia kielenpuhujia, jotka ovat jo vuosikymmeniä arkailleet ja hävenneet inarinsaamen käyttöä. Nämä puhujat näyttäisivät olevan keskivertopuhujia tai jopa hyviä puhujia. He eivät enää luota ruostuneeseen kielitaitoonsa ja siksi pelkäävät tekevänsä virheitä ja joutuvansa unohtuneen kielitaitonsa vuoksi naurunalaisiksi. Tällaisissa tapauksissa kielenhuoltajan ensisijainen tehtävä – ja sanoisinko velvollisuus – on nimenomaan asennekasvatus ja puhujien rohkaisu käyttämään kieltä. Yleensä tällaiset kielenpuhujat osaavat taivuttaa sanoja kohtalaisen hyvin, mutta suurimpana huolenaiheena heillä näyttää olevan sanaston puutteellisuus. Harva tiedostaa sen, että kun kielen käyttö hiipui, ei sanastokaan enää kehittynyt, vaan se jäi kodin arkisanaston tasolle, eikä yhteiskunnan uusia asioita opittu saameksi. Uudissanojen tulo kieleen on kaikille kielenpuhujille uusi asia, ja siksi kielenhuoltajan täytyykin korostaa, ettei kenenkään tarvitse hävetä pelkän perussanaston hallintaa. Uudet sanat voi oppia, ja mikä olennaisinta, nekin on luotu kielen vanhaa sanastoa hyväksi käyttäen. Vanha kieli on siis aivan yhtä arvokasta kuin uudempikin.

Aivan oma ryhmänsä ovat kielen nuorimmat puhujat eli nykyajan lapset, jotka ovat kasvaneet toisenlaisessa ympäristössä kuin isovanhempansa. Nuorimmat puhujat eivät siis hallitse kielen vanhaa kulttuurisidonnaista sanastoa. He käyttävät kuitenkin luontevasti vasta muutama vuosi sitten kieleen luotua uudissanastoa, jonka he ovat omaksuneet kouluopetuksesta ja jota vanhemmat kielenpuhujat eivät välttämättä hallitse. Esimerkiksi biologian kirjoista löytyviä uudissanoja ovat lieđikovjâ ’siitepöly’, sellâ ’solu’ ja čielgimielgâsâš ’selkärankainen’.

Kielenhuoltajan on siis kyettävä operoimaan näiden erilaisten palapelin osasten kanssa ja koottava ne toimivaksi, käytetyksi ja ennen kaikkea rakastetuksi kieleksi. Kieli tarvitsee säilyäkseen puhujia, ja puhujat tarvitsevat käyttöönsä toimivaa ja rikasta kieltä.

Kielenhuolto ja kaksi- ja monikielisyysneuvola käytännössä

Inarinsaamen kielenhuoltajaan voi ottaa yhteyttä kaikenlaisissa kielen käyttöön liittyvissä kysymyksissä. Tarvittaessa kielenhuoltaja vie vaikeimmat asiat viisijäsenisen inarinsaamen kielineuvontaryhmän pohdittaviksi. Tärkeimpiä kielineuvontaryhmässä käsiteltyjä asioita ovat olleet uudissanat ja niiden läpivienti kieliyhteisössä, paikannimien saamenkieliset muodot, sanojen taivutus sekä erilaisten vivahdesävyjen löytäminen perusverbeille. Kielineuvontaryhmän pöytäkirjat ja suositukset ovat nähtävillä Anarâškielâ servin kotisivuilla osoitteessa www.anaraskielaservi.net.

Kaksi- ja monikielisyysneuvolassa kielenhuoltaja neuvoo kaikenlaisissa inarinsaameen liittyvissä kielivalinta- ja monikielisyyskysymyksissä. Kielineuvolakonsultoinnit ovat maksuttomia, ja kielineuvolan asiakkaaksi voi ilmoittautua suoraan kielenhuoltajalle. Perheet voivat halutessaan varata ajan kielineuvolan vastaanotolle tai nettineuvolaan. Kielineuvolassa hyödynnetään maailmalta saatuja kokemuksia kielenelvytyksestä sekä lasten kaksi- ja monikielisyydestä.