Viime Kielikellon (4/1992) julkaisemissa suomen kielen lautakunnan suosituksissa kiinnittyi huomioni kannanottoon, jonka mukaan koulujen kuvaamataito-niminen oppiaine voitaisiin – mikäli nykyinen nimi antaa oppiaineesta liian suppean [!] kuvan – muuttaa kuvaviestinnäksi. On tietysti totta, että kuvat (piirrokset, maalaukset, veistokset) voivat välittää viestejä; konkreettisimpia kuvallisia viestejä ovat esimerkiksi liikennemerkit, logot ja mukavuuslaitosten ovissa olevat kanan- ja kukonkuvat, ja laajassa mielessä mistä tahansa taideteoksesta voidaan ajatella, että tekijä on sen avulla halunnut sanoa jotakin – ehkä juuri sellaista, mitä sanat eivät riittäneet kertomaan. Sanan tai kuvan lisäksi ihminen voi välittää ajatuksiaan, kokemuksiaan tai tunteitaan vielä muillakin tavoilla, esimerkiksi musiikin tai liikunnan keinoin. Tällaiseen piirtämisen, kuvanveiston, soiton, laulun, tanssin jne. avulla tapahtuvaan tunteiden (ajatusten, kokemusten) välittämiseen viittaava sana ei kuitenkaan ole viestintä vaan ilmaisu. Jos myös oppiaineelle musiikki jostakin kummallisesta syystä pitäisi keksiä uusi nimi, sopiva sana voisi kenties olla sävelilmaisu (vrt. säveltaide); ainakin se olisi parempi kuin ”sävelviestintä”, jonka turtunutkin kielikorva ymmärtää absurdiksi.

Sana viestintä on sukulaissanansa viestimen tapaan varsin nuorta sanastoa (Uudissanasto 80), ja ne on otettu käyttöön kai lähinnä ruotsin (mass)kommunikation, (mass)media -sanojen käännösvastineiksi aikaisempien (joukko)tiedotuksen ja (joukko)tiedotusvälineen sijalle.¹ Siitä huolimatta, että viestintä laajasti ymmärrettynä tarkoittaa muutakin kuin joukkoviestinten avulla tapahtuvaa tiedonvälitystä, sanaan liittyvät konnotaatiot ovat ensisijaisesti kovin ”teknisiä”: vastakohtana ”ääniviestimille” (so. radiolle ja sitä muistuttaville viestimille) ”kuvaviestimiä” voisivat olla vaikkapa televisio, kuvapuhelin, video jne. ja kuvaviestintää vastaavasti kuvaviestinten avulla tapahtuva kommunikaatio.

Se, että televisiota, televisio- ja videokameroita jne. voidaan yhden pääfunktionsa mukaisesti nimittää kuvaviestimiksi, ei vielä tarkoita, että esimerkiksi videoelokuvan teko pelkästään tällä perusteella olisi viestintää, kun sitä ei ole elokuvan teko elokuvakamerallakaan. Elokuva on yksi taiteen tai ilmaisun lajeista siinä kuin tanssi, laulu, piirustus tai vaikka kaunokirjallisuus. Viestintää eli kommunikaatiota puolestaan on sanoman eli viestin lähettäminen ja vastaanottaminen – usein mutta ei välttämättä teknisten laitteiden, viestimien, avulla. Viestintää on esimerkiksi kuvan tai tekstin lähettäminen telekopioitse, äänilevyjen soittaminen radiossa ja uutislähetyksen tai musiikkivideon lähettäminen televisiotekniikan keinoin vastaanottajien kuvaruutuihin. Kun oppilaat kuvaamataidon tunnilla kuvaavat materiaalia videonauhalle ja työstävät kuvaamastaan materiaalista jonkin kokonaisuuden, heidän voidaan sanoa opettelevan elokuva- tai videoilmaisua; jos taas toiset ovat esimerkiksi pihalla kuvaamassa ja toiset katsovat kuvaa luokan monitorista, toimintaa sopii nimittää (myös) kuvaviestinnän opetteluksi.

Monien uudissanojen tapaan viestintä kuulostaa hienolta ja muodikkaalta, ainakin tuohikulttuurin aikuisiin tietoihin, taitoihin ja oppeihin verrattuna. Moderni koululaitos viestittää kernaasti, että se on ajan hermolla eivätkä kuvaamataidon tunnitkaan enää ole pelkkää iänikuista piirustusta ja vesivärimaalausta. Niin kauan kuin kuvaamataidon tunnilla edes joskus tehdään muutakin kuin leikitään videoilla, pitäisin – kielilautakunnan kantaan täysin yhtyen – edelleen parhaana nimitystä kuvaamataito, joka laaja-alaisena käsitteenä kattaa niin perinteisen vesivärimaalauksen kuin modernin videoilmaisunkin. Jos nimi on aivan pakko vaihtaa ”modernimmaksi”, kannattaisin kuvaviestinnän asemesta kuvailmaisua. 

¹ Sanaa viestintä on painetussa tekstissä käyttänyt ensimmäisenä Jorma Toivainen suomentamassaan S. I. Hayakawan teoksessa Ajattelun ja toiminnan kieli, joka ilmestyi 1966 (ks. Terho Itkonen, Virittäjä 1977 s. 238). Toim. huom.