Edellisessä Kielikellossa (3/2010) kirjoitettiin mm. julkisten palvelujen nimistä: Fimeasta, Stroke Unitista ja muista vastaavista, joihin on levinnyt yritysmaailmasta matkittu ”dynaamisuutta” ja ”nykyaikaisuutta” tavoitteleva nimeämismalli.

Nimenmuutosten ja hallinnon uudistusten perässä on kansalaisten ollut vaikea pysyä, ja tyytymättömyys tilanteeseen on selvästi tunnettavissa. Se havaittiin mm. lokakuisilla Helsingin kirjamessuilla, missä Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen osastolla päivystäneelle henkilökunnalle tultiin usein varta vasten puhumaan viranomaisten nimistä; kirjaostokset saattoivat olla sivuseikka. Myös esimerkiksi kielen- ja nimistönhuollon neuvonnoissa näistä nimistä keskustellaan usein. Eduskunnan oikeusasiamiehen annettua päätöksen Stroke Unit -nimen lainvastaisuudesta tuntuu nimien aiheuttama yleinen hämmennys ja ärtymys nousseen pintaan.

Nimenmuutosteema jatkuu tässä lehdessä: nyt pohditaan aluehallintouudistuksen synnyttämiä nimeämiskysymyksiä. Kun läänit poistuivat hallinnosta ja kartoilta, syntyi mm. säätiedottajille pulma: miten säätiedotuksessa puhutaan niistä alueista, jotka ennen olivat läänejä. ”Poutaa Pohjois-Suomen aluehallintoviraston toimialueella” ei käy, ei myöskään ”poutaa entisessä Oulun läänissä”.  Ratkaisua tilanteeseen on etsitty säätiedottajien, maantieteilijöiden ja nimistönhuoltajien kesken.

Säätiedottajien ongelma osoittaa jälleen kerran sen, että hallinnon nuijankopautuksella tehdään usein huomaamatta paljon laaja-alaisemmin vaikuttavia muutoksia kuin ehkä on ollut tarkoitus. Hallinnon toiminnassa kielellä on suuri merkitys. Siksi myös esimerkiksi hallinnon uudistuksia suunniteltaessa tulisi aina pitää mielessä myös kielen ja nimistön ulottuvuus: Mitä suunnitelmasta seuraa käytännössä konkreettisissa kielenkäyttötilanteissa? Millaisia sanoja ja nimiä muutoksen jälkeen käytetään, ja ovatko ne toimivia? Apua on helposti saatavissa mm. tätä lehteä julkaisevalta valtion omalta laitokselta, mutta jos mainitun kaltaiset kysymykset eivät edes nouse suunnittelijoiden mieleen, on parannusta vaikea saada aikaan.

Viranomaiskielen koukerot ovat kielenhuollon ydinaluetta. Tietoisen ohjailun ulkopuolelle sen sijaan yleensä astutaan, kun tarkastelun kohteeksi otetaan puhutun kielen kirjo. Muun muassa ihmiseen ja eläimeen viittaavat pronominit käyttäytyvät eri tavoin puheessa ja kirjoituksessa. Niiden käyttöä tarkastelevat Hanna Lappalainen ja Riitta Hyvärinen. Aika monia tuntuu ärsyttävän  kotieläinten hänittely eli viittaaminen meidän Mustiin pronominilla hän. Erään kissanomistajan mukaan kissat ja varsinkin niiden omistajat ovat niin herkkiä, että saattavat loukkaantua se-pronominin käytöstä. Mielipide oli leikillisenä esitetty, mutta siinä tiivistyy yksi eläinten hänittelyn syy: kotieläimistä on tullut monelle ihmisen veroisia kumppaneita, ja niiden arvo halutaan tuoda esiin myös kielen keinoin.

Toisaalta puheessa käytetään ihmisiin viitattaessa yleisesti pronominia se. Sääntö, jonka mukaan ihmiseen viitataan vain pronominilla hän, on kirjakieleen tehty, eikä sitä ole tarkoitettu kahlitsemaan spontaania puhetta. Jo vanhoissa murteissa on käytetty hän- ja se-pronomineja niin ihmisestä kuin eläimistä. Pronominia ei kuitenkaan valita aivan mielialan mukaan, vaan vaihtelullakin on omia kirjoittamattomia sääntöjään. Ne paljastuvat, kun ihmisten välistä keskustelua tarkastellaan läheltä tilanteessa mukana ollen.