Tässä se nyt on: Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas (Kotimaisten kielten tutkimuskeskus 2007) on se teos, jota suuri yleisö on odottanut. Siinä sanotaan 262 sivulla yksiselitteisesti, miten asiat ovat, miten pitää kirjoittaa. Ei mitään vaihtoehtolepertelyä, vaan maan johtavan kielenhuoltoelimen tiukkaa asiaa.

Teos sisältää suurin piirtein kaiken, mitä vaativinkaan kirjoittaja osaa kaivata. Yksin lyhenteille on omistettu yli 40 sivua. Kohtalaisen lyhenneluettelon lisäksi etsijä saa tarkat ohjeet lyhenteiden lukutavasta, lyhenteisiin liittyvistä päätteistä ynnä muista ympäristöseikoista. Myös tutut pilkkusäännöt selostetaan yksinkertaisesti ja kattavasti, samoin yhteen ja erilleen kirjoittamiset. Kirjoitetaanko todella pikkuhiljaa mutta alun perin? Entä nyky- New York? Kaikki löytyy.

Kielenhuollon oppaiden sisältö voidaan jäsentää ainakin kolmella tavalla. Yleisin tapa on noudattaa kielioppien jäsennystä: äänneoppi, sanaoppi ja lauseoppi. Tämän menetelmän haittapuoli on, että kuluttajan täytyy tietää aika paljon kielen rakenteesta, jotta pystyy löytämään hakemansa. Toinen tapa on sanakirjaratkaisu: kaikki haettava aines pannaan kylmästi aakkosjärjestykseen. Tällöin käyttäjä ei tarvitse esitietoja kieliopista. Tämän tyylin näkyvin teos on Terho Itkosen Kieliopas.

Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas on valinnut keskitien: kirja etenee aakkosten varassa, mutta aakkostuksen kohteena ei ole sanataso vaan haettavan ilmiön nimitys. Hakusanat ovat sellaisia kuin Aakkoset, Lyhenteet, Välimerkit. Nämä saattavat puolestaan jakautua hyvinkin moniporrasteisiin alalukuihin. Tämänkin kirjan käyttäjä tarvitsee siis jonkin verran tietoa kielen ilmiöiden nimityksistä. Toisaalta tekstissä on runsaasti viittauksia muihin kulloinkin mahdollisiin hakusanoihin, ja lopussa on erillinen hakusanaluettelo. Sitä paitsi alussa esitetään vielä perinteinen kielioppityylinen sisällysluettelo, joten kirja tulee todella hyvin käyttäjäänsä vastaan. Erityinen kiitos täytyy antaa kirjan kielenkäytöstä. Oppisanoilla ei keikailla, vaan asiat selostetaan mahdollisimman yleistajuisesti.

Kirjoittaisinko kirjeen?

Mikään ei ole täydellistä, eikä voikaan olla. Painoon menevää artikkelia varten piti tarkistaa, miten kirjoitetaan Suomen puoleinen: kävisikö noin, sanaliittona, vai pitäisikö kirjoittaa yhdyssanaksi Suomen-puoleinen? Tai ehkäpä oikea asu olisi peräti täysadjektiivi: suomenpuoleinen?

Tässä pulmassa leikkaavat kiintoisasti toisensa monet seikat: yhteen vai erilleen kirjoittaminen, yhdysmerkin käyttö, adjektiivisuus, iso vai pieni alkukirjain. Hain kaikilla näillä perusteilla sisällysluettelosta ja hakemistosta, mutta ei onnistunut. Tämä tapaus nyt vain sattuu puuttumaan. Täytyi katsoa muista lähteistä. Kielitoimiston sanakirja kehottaa kirjoittamaan yhdyssanaksi Suomen-puoleinen. Itkosen–Maamiehen Uuden kielioppaan mukaan Suomen puoleinen ja Suomen-puoleinen ovat yhdenveroiset.

Kirjeen muotoilun selostamiseen opas käyttää neljä sivua. Moinen perusteellisuus saattaa vanhemman polven kirjoittajaa ihmetyttää, mutta karu totuus on, että nuorisolle kirje on outo tekstilaji. Viime syksyn äidinkielen ylioppilaskokeen kirjeenkirjoitustehtävä paljasti, että tällä kentällä kokelaat ovat kerta kaikkiaan hukassa. He eivät hallitse edes teitittelyn ja sinuttelun eroa, muotoilun hienouksista puhumattakaan.

Muuten, harva abiturientti tietää sitäkään, että sellaiset sanat kuin ruotsalainen tai arabi kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella, joten opas tulee todelliseen tarpeeseen. Toisaalta sellaiset lääketieteelliset termit kuin Alzheimerin tauti tai Downin syndrooma kirjoitetaan isolla ja erilleen, mikä on poikkeus: oikeastaan pitäisi kirjoittaa samoin kuin ranskanleipä, karjalanpiirakka. Tällaisia tapauksia ei voi muistaa ulkoa, apuneuvo pitää olla käden ulottuvilla.

Aakkostukseen oppaasta saa kullankalliita neuvoja. Aakkostus on taiteenlaji sinänsä. Joskus esim. vieraskieliseen ilmaukseen kuuluva artikkeli otetaan huomioon, joskus taas ei. Säännöt ovat sinänsä selkeät, tarvitaan vain harjoitusta. Erityisen ilahtunut oppaan käyttäjä voi olla siitä, että saa kädestä pitäen opastusta, miten erityismerkit (aste, kulma, ajatusviiva, erilaiset aksentit) tuotetaan tietokoneella.

Ykkösluokkaa

Kirjoitus- ja ääntöasun ongelmista teoksessa selvitään vähällä, kolmella sivulla, mikä suomen tapaisen foneemisen oikeinkirjoituksen kyseessä ollen onkin luontevaa. Tokihan suomessakin tällä alalla pulmia riittää. Olisin odottanut perusteellisempaa paneutumista loppukahdennukseen, jolle nyt omistetaan puoli sivua -pa-jälkiliitteen käsittelyn yhteydessä. Loppukahdennuksen tuottavista muotoryhmistä nostetaan esiin verbien imperatiivi, kieltomuodot, A-infinitiivi, allatiivi, sti- ja e-loppuiset sanat. Mutta muotoja on muitakin, ja kaiken kaikkiaan ongelma on vaikea ja todellinen Imatran, Lappeenrannan, Haminan, Kotkan, Porin ja Tornion seutujen asukkaille. Tietenkään tiivis oikeinkirjoitusopas ei voi selittää koko maailmaa.

Kielitoimisto näkyy hyväksyvän kirjoitustavat Kehä II (lue: kehä kakkonen), III-olut (lue: kolmosolut), I-luokan ravintola (lue: ykkösluokan). Kyse on siis kakkos-tyyppisten sanojen pukemisesta numeroasuun, ja hyväksyntään lienee vienyt käytännön paine, tapahtunut tosiasia. Ratkaisussa on selvä logiikka: kirjoitusasu I luokan ravintola tulee lukea ”ensimmäisen luokan ravintola”. Mutta logiikka on perin hienosyinen. Onpa näiden tapausten valossa opettajalla selittämistä siinä, miksei saa kirjoittaa ”80-vuotta” tai ”III-mies”, kuten useimmat nuoret tekevät.

Oikeinkirjoitusoppaan alkusanat sisältävät viisaan lauseen: ohjeet eivät ole ikuisia. Kieli muuttuu, ja myös hitaansitkeä kirjakieli joutuu sopeutumaan muutokseen. Totuuden nimessä täytyy ottaa huomioon, että muutokset ovat perin hitaita. Ainakaan ne eivät ole harppauksellisia. Kielenhuollon historiassa ei ole koskaan tehty täyskäännöstä. Muutokset ilmenevät siten, että hyväksyttävän ilmiön rinnalle tulee toinen, yhtä hyväksyttävä ilmaisutapa. Esimerkiksi Internetin rinnalle hyväksytään kirjoitustapa internet. Jos siis kielenkäyttäjä on kerran, vaikkapa koulussa, oppinut perusasiat, hän voi nukkua yönsä rauhassa. Oikeinkirjoitusopasta ei tarvitse käyttää unikirjana. Vilkaisu silloin tällöin riittää.

Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 147. Helsinki 2007.